2026 en juhli ohjaajaa, joka kuvaa jumiutumisen tunnetta neliömäisellä kuvasuhteella, enkä kirjoittajaa, joka kuvaa synnytyksen jälkeistä masennusta tekemällä hahmosta kirjoittajan, joka ei osaa kirjoittaa "enää". Mutta rakastan Jennifer Lawrencea. Hän tekee taas energisen ja rohkean kokovartalosuorituksen, jossa jokin on harkittua ja jokin vaistomaista. Hän on hauska, vaikka aiheena on masennus (ja otsikko on jokseenkin uhkaava), koska masennukseen voi kuulua hirtehinen hälläväliäasenne. Vakuuttavimmat hetket oli mahdollista laatia paperille, jos kirjoittaja osaa simuloida fyysistä todellisuutta päässään, mutta koska hän haluaa kirjoittaa siitä, kuinka hän ei osaa kirjoittaa, valitsen uskoa siihen, että Lawrence improvisoi. Robert Pattinson tukee taitavasti, näyttäen soramonttupummin ja Abraham Lincolnin risteytykseltä.

Pattinsonin hahmon setä ampui itsensä ("mahdollisesti anaalisesti"). Nuorelle parille avautui pesä keskellä ei-mitään. On paljon seksiä, kunnes ei ole yhtään. Vauva jäi todisteeksi. Nainen toimittaa tyhjää. Vauvasta hän välittää ja yhä panettaisi, mutta runosuoni ei syki, eikä hän tiedä, mitä hän varsinaisesti haluaa tehdä enimmän aikaa. Muiden mammojen diagnooseja siitä, mikä häntä tarkalleen vaivaa, hän ei jaksa. Hän on persoonallinen yksilö ja tyhjää. Hän temppuilee rasittavasti kenties hulluuttaan ja ainakin joutessaan.

Pattinsonin hahmon äiti asuu lähistöllä. Muori on höynähtämässä, joten siinä on yksi tapa tehdä rinnastuksia päähenkilön tilanteeseen. On normaalia uhkaavaa hämyilyä, jolloin ei ole selvää, onko Lawrencen hahmo jo psykoosissa. Kaavamaisimmassa versiossa alleviivaava vihjailu hallitsisi, mutta Lawrence ottaa matkan omakseen hyödyntämällä persoonallisuuttaan siten, etten kuitenkaan kokenut hänen näyttelevän itseään. Hahmo on perusfiksu muttei viisas. Usein hän yrittää elää hetkessä, mutta hänellä lienee omasta mielestään enemmän ajatuksia kuin loppuelämänsä lukkoon lyöneillä. Lawrencen suorituksessa on sisältöä kuin sisäisiin monologeihin turvautuvissa vastineissa.

Uskoin siis, että hirveä akka vilpittömästi ei keksi parempaa tekemistä kuin asteittaisen sekoamisen – yrittäen yhä täyttää velvollisuudet äitinä. Olin matkalla hänen kanssaan, vaikkei hänellä ole kovin montaa kannustamisen arvoista ideaa. Parempi samansuuntainen teos on If I Had Legs I'd Kick You (arvostelu), jossa vastaavasti kriisiytynyt eli mm. yhteyden muihin menettänyt äiti yhä yrittää kovasti. Se on parempi tarina. Kun tämä leffa yllättäen venyy yliajalle, tässä lajityypissä on moraalisesti mälsää toivoa, että jokin vihjattu asia viimein tapahtuu. (Aseita hypistellään. Toinen mies kyttää taustalla.)

En sano, että ohjaaja ja kirjoittaja mokailevat, mutta nyt kun päätän antaa heillekin kiitosta inhimillisestä kerronnasta, muistan päällimmäisenä sen, että he asiallisesti allekirjoittavat 2-3 biisiä. Huvittavinta on Bambin pimputtaminen, kun narttu harhailee pöheikössä. Kun Toy Story 5 yritti samaa, vitsi oli tasoa "en luultavasti naura enää koskaan", mutta tässä persoonallisista nuoteista lypsetään vaihtoehtoista tunnelmaa viittauksen itsensäkin toimiessa.

Kasassa leffa pysyy, kunhan rivien väliin projisoi jotakin omaa, tai jos olet kirjoittaja: leffa ei vaikuta täsmälleen samalta kuin edellinen, kunhan sivuutat ohjeet projisoida rivien väliin ominta omaa.