Renny Harlinia yhä katsottiin ja ukosta jopa puhuttiin, kun Deep Blue Sea ylitti odotukset 1999. Leffa ei ole yhtä hyvä kuin esimerkiksi Pimeän uhka (Pitch Black, 2000), mutta kumpikin hirviökauhu kutkutti tavallista enemmän, kun kuolemien järjestyskin oli luova. Oli nautinto jo sanoa se. Deep. Blue. Sea. Osuvasti Harlinin uuden haijännärin nimi on Deep Water. Vastaavasti jos vuoden 2026 Peter Jackson ohjaisi soopaa Netflixille, laskisi otsikko tyyliin Loru pomosta odotukset realistiselle tasolle.

Matkustajalentokone putoaa mereen. Kaloja pelätään lopun aikaa. Alustuksessa huvittavaa on ainakin se, kun töykeä tupakkamies saa sähköshokkeja vara-akusta, mutta tunkee sen silti matkalaukkuunsa. Moinen sketsihahmo voisi yhtä hyvin pakata kassiin palavan sätkän, kassin sitten savutessa kulkiessaan vaivatta läpi turvatarkastuksen. Pointti on sen suuntainen, että joskus kaikki pettää, mutta silloin ehkä pelastaa setä, jolla kaikki on mennyt pieleen aiemmin. Aaron Eckhart näyttelee lentokoneen perämiestä, jonka yli-ikäisyyttä korostetaan. Ben Kingsley on kapteeni.

Koneen putoaminen on ponteva kohtaus. Mikään tässä ei ole uskottavaa, mutta se on "suhteellista uskottavuutta", kun lento-onnettomuuden toteutus saa pohtimaan, pistikö Renny näyttelijät hyvin naamioituun bussiin ja alkoi oikeasti räjäytellä ulkopuolella ja puskea päin trukilla. Kun kone iskeytyy veteen, se hajoaa koomisen asetelmallisesti. Nyt on siis lavasteita ja haasteita kuten useimmissa leffoissa sen sijaan, että kyseessä olisi taiteellista tylsyyden maksimointia minimalistisella lautalla.

Hait toisinaan kaartelevat hitaasti kuten niiden voi olettaa tekevän, mutta jos kaipaat Deep Blue Sean geneettisesti manipuloituja superhaita, huonoa makuasi rankaistaan tehostesähellyksellä nopsaan. Hahmojen järjenjuoksun analysoinnilta katoaa pointti viimeistään kun yksi heistä lähtee uimaan siksi, että hän tahtoo jättää ison kumiveneen kahdelle hahmolle, jotka siis pian yrittävät pelastaa hänet sillä kumiveneellä.

Lähes aina kun joku lupaa leffan olevan typerä, toivon sen olevan reilusti typerämpi, joten koetan varoa sanavalintoja. Voin vahvistaa, että tämän leffan hait eivät karju (siten kuin Tappajahai 4:ssä), eikä leffassa ole loppuvastusta tyyliin pottuuntunut tursas, vaikka moinen selvästi parantaisi tätä. Kahden kriisin yhdistäminen on kiva idea, mutta puhuisimme ehkä kulttimaineesta tai ainakin muistijäljestä, jos 90 minuuttiin mahtuisi yllättäen kolmaskin.

Rytmi on hyvä. Itsetietoisen huumorin määrä on osuva. Renny voi viitata valikoituihin silmäniskuihin sönköttäessään, että hauskaan roskaan hän tähtäsikin, mutta sarkasmi ei ole niin läpitunkevaa, etteikö olisi helppoa rypeä ylimielisyydessä ja pilkata mokia. Eckhartin jokamieskarisman ja lapsimatkustajien ympärille kehittyy hitusen aitoa tunnetta, johon onnekkaimmat reagoivat joko oikein tai väärin.