Hankinko 3D-telkkarin liian aikaisin? Juhannuslistassa mainitsemani hardcore-fantasiaspektaakkeli The Secret of the Wings ilmeisesti tulee teattereihin, joten sitä ei saakaan vielä kotiin. On tyytyminen galaksin näyttävimpään tehostetykitykseen Avatariin ja ainoaan moderniin tieteiskauhufilmiin Prometheukseen ja komediaan A Very Harold & Kumar 3D Christmas, jossa väitetysti väärinkäytetään efektiä, mutta näitäkin 3D-kiekkoja pitää odottaa vielä tosi, tosi monta päivää. Tahdon lisää. Tahdon nähdä, miltä klassikot Täydellinen rikos, Mustan laguunin hirviö ja Vahakabinetti näyttävät siinä muodossa, jossa ne on tarkoituskin nähdä, mutta ennen muuta tahdon lisää ihkujännää!



Kalustoa oli koeteltava. Poikkeuksellisen yksityiskohtaisten pöllöjensä ja hidastettujen kiiltokuvahetkiensä vuoksi Legenda suojelijoista jos jokin saa ihmisen rakastumaan vastaanottimeensa. Herttaisen animaation Itse ilkimys olennainen testiominaisuus puolestaan on se, miten huonolla maulla muutamat objektit työntyvät eteen. Kuuraketti. 3D:nä. Nenässäsi. Nyt pysähdyskuvana.






Mielikuvitus on rajana siinä mitä 3D:llä voidaan tehdä. Googletin kaikenmoista yllättyäkseni ja saadakseni vastauksia ikuisuuskysymyksiin. 3D-tissit tosiaan voivat olla iloinen asia, kunhan kuva on terävä ja syvä. Liian syvä syvyys taasen on mielenkiintoinen virhe, ja veikkaanpa, että joku taiteilija tulee käyttämään sitä visionäärisesti lähitulevaisuudessa. On hankala kuvailla mitä näin, mutta olet oikeilla jäljillä, jos osaat maalata mieleesi kuvan yli kaksimetrisestä naisesta, joka painaa semmoiset 57 kiloa mitä aikuisviihdetähdet yleensäkin.




Animaatiossa Coraline ja toinen todellisuus siinä toisessa todellisuudessa on vahvempi syvyysvaikutelma kuin toisessa, koska sen on tarkoitus olla viettelevän maaginen. Tällaisista syistä tietyt elokuvat pitää katsoa alkuperäisessä muodossa. Coraline oli lumoavampi kotona kuin saman studion ParaNorman oli teatterissa heti perään, koska ParaNorman on niitä enemmistöelokuvia, jotka eivät saavuta kolmiulotteisuudella mitään.




Kaikki 3D-filmit eivät teattereissa pyöri. Drive Angry 2D on keskinkertainen toimintapörähdys: lähes sama leffa kuin Ghost Rider: Koston henki, joskin luurankotehosteiden ja mopon tilalla on auto, verta ja tissejä. Drive Angry 3D sen sijaan pitää otteessaan kiitos vahvan ja hallitun syvyysvaikutelman ja muutamien rehdisti törkeiden temppujen.




Muistaakseni asun kävelymatkan päässä kahdesta kasvihuoneesta, mutta ihan sama: Kingdom of the Plants vie 3D-kameran semmoiseen ja laittaa Sir David Attenboroughin höpisemään jotakin! 3D-luontodokumenteista saattaa tulla uusi intohimoni, kunnes petyn kertaalleen ja unohdan koko asian. Se on kirjaimellisesti uskonnollinen kokemus, kun luonnosta paljastuu uusia uskomattomuuksia - nyt käsinkosketeltavasti. 3D-toukka oli niin kamala näky, että haluan seuraavaksi jonkun muurahaisdokumentin jonka kannelle ehdin irvistellä.




Ennen vanhaan kun kolikkopelihallit oli keksitty ja konsolisukupolvi saattoi vaihtua, saatoit kokea ihmetystä ensi silmäyksellä. Xbox 360:n julkaisun jälkeen en muista kokeneeni mitään aivan sellaista, mitä koin pleikkarin tieteisrallin WipeOut ja simppelin räiskinnän Super Stardust äärellä. Monikin leffa voisi ottaa näistä mallia elikkä yhdistellä "pitkiä kamera-ajoja" ja silmiäpyöräyttävää syvyyttä.




Hankintani on Philipsin passiivi-3D-malli. Mainitsin tämän päästäkseni kehumaan Ambilight-ominaisuutta, jota hifistit halveksuvat. Ambilight heijastaa telkkarin taakse valoshow'n, joka mukailee ruudulla näkyviä asioita. Näköni ei ole niin terävä, että osaisin arvostaa aktiivi-3D:n korkeampaa resoluutiota, mutta tekoälylaavalamppu on asia erikseen: naamallani oli ääliömäistä riemua, kun tuijotin 2D-animaatiota, jossa hehkuvan punahiuksinen päähenkilö seikkailee sinisissä maisemissa. Kun tukka heilui ruudun puolelta toiselle, se vaikutti ryöpyten jatkuvan television ulkopuolelle - mihin edes 3D ei kykene - huaaah!! Mä elämältä kaiken sain, paitsi räjähdysten tahtiin jyrisevän sohvan ja synkronisoitua multihajuista syöpäkaasua.