Prinsessa ja sammakko (The Princess and the Frog) on niin ihana, että saatat inspiroitua ja saada salmonellan ahdisteltuasi romanttisesti oikeaa sammakkoa (uutinen), ainakin jos olet meitä pikkutyttöjä. Kadotin juuri reilut kymmenen vuotta muistoja, palasin myöhäislapsuuteni varhaisiin vuosiin... Tuntuu kuin edellisestä Disneyn käsin näytellystä sinfoniafantasiasta olisi korkeintaan vuosi ja tässä on hitaan, varman evoluution seuraava askel; tuntuu, kuin Saatana ei olisikaan keksinyt tietokoneanimaatiota ja pilannut 40% elämästäni elokuvien kuluttajana.

Walt Disneyn perinteitä kunnioitetaan alkaen siitä, että elokuvan on tunnuttava tuoreelta, vaikka se on versio tunnetusta sadusta tietyllä kaavalla, johon kuuluu trumpettia soittavaa alligaattoria ja junttia tulikärpästä, kovaa kohellusta ja suuria tunteita. Sammakkoprinssi on tunnettu satu New Orleansin köyhissä kortteleissa 1920-luvulla. Ehkä myös muuan voodootohtori on sen kuullut, sillä hän loitsii sammakoksi jazzin syntysijoilla vierailevan huliviliprinssin Maldoniasta. Ainoastaan prinsessan pusu voi purkaa taian. Sankarittaremme Tiana on rahvasta, joten suukko vain levittää bakteeria ja hänkin alkaa kurnuttaa.

Ennen tätä omasta ravintolasta haaveileva Tiana on vuosia painanut pitkää päivää. Hänessä on paljon Tuhkimoa, mutta koska hän ei ole alistunut olosuhteille, hän ei myöskään ole kehittänyt kykyä nauttia pienistä asioista. Huithapeliprinssillä tuntuu olevan hauskaa sammakkonakin. Disney-standardeilla rakkaustarinassa on syvyyttä, sillä toisiaan täydentävien osapuolten lempi ei leiskahda ainakaan ulkonäön perusteella. Useampikin tuttu juonenpätkä on pikantisti maustettu. Ennen vanhaan rikkaan perheen pilalle lellitty prinssinkipeä bimboblondi olisi yksi pahiksista. Tässä tapauksessa tasan tällainen herttaisen höpsö blondipupu on Tianan ystävä. Sitä ei unohdeta, että Disneyn ensimmäinen musta sankaritar on syrjittyä kansaa, mutta koska tämä ei ole tarinan ydin, asia ilmaistaan hienovaraisesti. Tasan eivät käy onnen lahjat - mutta ei Tiana kadehdi.

Heikolla hetkellä Tiana päättää muiskauttaa puhuvaa sammakkoa, koska puhe oli palkkiosta. Ideoiden puutteessa sammakot lähtevät etsimään maagista mummoa. Voodoomies jahtaa heitä varjokätyreineen, sillä kirous oli vasta ensimmäinen vaihe synkässä suunnitelmassa. Muiden studioiden versiot tarinasta koostuisivat kävelemisestä eteenpäin. Prinsessa ja sammakko kelaa etenemisen ohi musikaalinumeroilla. En silti myönnä tälle puhtaita papereita. Toisen sivuhahmon esittely etenemisvaiheessa ei tunnu enää luontevalta. Seuraava mätkintäkohtaus on joutava. Mummo itse on vähemmän musikaalinen kuin olisin toivonut. Näiden sinänsä viihdyttävien (vähemmän erinomaisten) kohtausten sarja rikkoi hetkeksi lumouksen. Onnekkaasti loppuhuipennusten putki on Disneyn tyydyttävin sitten Pienen merenneidon: jälleen leffa rämpytti tunteideni kanteletta kuin örinäbändin basisti.

Ohjaajapari Ron Clements & John Musker käyttävät harkiten Pixarin hovisäveltäjän Randy Newmanin nuotteja. Mainittu ryniminen poislaskien, tarina svengaa eteenpäin jazzin, bluesin ja muun mustalta maistuvan musan sitoessa elementtejä yhteen ja luoden ajankuvaa. Varsinaisista musikaalinumeroista vain muutama lähentelee sitä, mitä Alan Menken loi 90-luvulla, mutta Prinsessa ja sammakko ei ole vastaavasti riippuvainen niistä. Musiikki on alati osa tätä maailmaa, elämystä, näitä hahmoja (loistava esimerkki: klikkaa). Arvosana saattaisi olla täydet viisi tähteä, jos kärpäsen ja mummon musisoinnit olisi korvattu klassisen siirappisella romanttisella duetolla... Tämä kuitenkin on vasta toinen kerta, kun Randy-poika on korvaani miellyttänyt, joten perhosvaikutusta peläten en toivo yhtään mitään (pöyristyttävän falskia Randya: klikkaa).

Disneyn piirretyille pärjää kauneudessa lähinnä Avatar. Hahmoanimaatio on yhä eläväisintä koskaan kynäiltyä. Evoluutio näkyy taustoissa, jotka ovat rikkaita kuin Tarzanissa, joka toisinaan näytti liikaa tietokoneanimaatiolta, toisin kuin tämä puhdasverinen. Täydellisen epärealistisen satukirjameiningin täyteläinen luontevuus lienee pääasiallinen syy miksi minun valintani on Disney. Toki on muistettava, että koko perheen piirretyt musikaalit ovat yleisestikin ottaen korkein olemassaoleva taidemuoto: vain ne ovat käsityötä, musiikkia, näyttelyä ja useamman lajityypin tarinankerrontaa yhtäaikaa (-> kolumni). Jos lausuisin, että tarvitsin nenäliinaa, tai että laillani vuotaneet biologiset pikkutytöt päätyisivät lääkitykseen, lukija luulisi minun kärjistävän asioita, joten lupaan vain, että katson tämän 40-60 kertaa riippuen siitä milloin kupsahdan.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa