Kelpaisiko perusasioihin nojaava tasoloikkaseikkailu, joka tuo mieleen PlayStation 2 -aikakauden tuotokset? Onko sydämessäsi erityinen paikka esimerkiksi sellaiselle pelisarjalle kuin Jak and Daxter?


Jos vastaus on kyllä, niin kannattaa suunnata huomio Weird Beluga -indiestudion tuoreimpaan julkaisuun. Loppukesästä ilmestynyt Duskfade on klassisista 3D-tasohyppelypeleistä ammentava teos, joka tarjoaa viihdyttävän ja pääosin onnistuneesti toteutetun pelielämyksen.


Duskfade käynnistyy räväkästi. Keskelle rauhallista pikkukaupunkia kohoaa yllättäen valtava kellotorni, joka vaikuttaa uhmaavan ajan ja todellisuuden rakenteita. Kun salaperäisen rakennelman sisään on vielä lukittu päähenkilönä toimivan Zirianin siskokulta, eihän siinä muuta voi kuin lähteä pelastushommiin. Kädessään miekka ja kaverinaan ainutlaatuinen puhuva mekaaninen käki, sankari painaa pitkin maita ja mantuja tarkoituksenaan pelastaa sisko sekä siinä ohessa koko maailma. Samalla kohdataan suloisia cloudie-pilviolentoja sekä selvitetään pelimaailman mytologiaan liittyvien mestarikellontekijöiden historiaa ja vaiheita, jotka vaikuttavat jollain tavalla liittyvän käsillä olevaan kriisiin.


Tarinassa on kiinnostavia ulottuvuuksia. Pohjimmiltaan suorasukainen pelastusretki on vain yksi juonikuvio, jota lihotetaan pelimaailman taustoituksella ja historialla. Pelkkää lapsekasta seikkailua tahi fantasiahuttua ei ole luvassa, sillä tarinassa on myös syvästi inhimillisiä sävyjä. Teemoina ovat muun muassa menetykseen liittyvät tunteet, niiden kanssa pärjääminen, elämässä eteenpäin meneminen sekä aikuistuminen. Vakavammat teemat on hienosti ujutettu korkealentoisempien tarinaelementtien kylkeen, minkä ansiosta pelin esittämä kertomus on kiinnostava paketti sekä mielikuvitusta kutkuttavaa mysteeriä että aikuisempaan makuun iskevää pohdiskelua.

Tekijästudio ei kuitenkaan ohjasta tarinaa erityisen onnistuneella tavalla, sillä juonenkuljetus ei nouse sen ansaitsemalle tasolle. Vahvojen teemojen lisäksi hienoja hetkiä kyllä löytyy – kuten esimerkiksi Cuckoo-käen sekä Zirianin välinen, herkullisen huumoripitoinen dialogi – mutta tietyt ratkaisut herättävät ihmetystä. Esimerkiksi pelimaailman taustoja raottavat keskustelukatkelmat on kätketty sinne tänne, minkä takia ne on helppo epähuomioissa ohittaa. Yritä siinä sitten pysyä kärryillä dramaattisiksi tarkoitetuista juonenkäänteistä, kun puolet datasta on jossain teillä tietämättömillä ja näitä tulee keräiltyä epämääräisessä järjestyksessä. En tiedä, onko kyseinen ilmiö ainoa syy tarinakokonaisuuden vaikeaselkoisuuteen, vai onko käsikirjoitus itsessään tarkoituksellisesti ympäripyöreä, mutta itselleni jäi paljon kysymyksiä lopputekstien viimein vyöryttyä ruudulle.



Pelillisesti Duskfade pitää homman yksinkertaisena. Eteenpäin pusketaan vastaantulevia mustehirviöitä miekalla huitoen sekä värikkäillä alueilla tasoloikkaillen. Pientä variaatiota tekemiseen tuovat pelin edetessä aukeavat kyvyt, jotka mahdollistavat uudenlaisten etenemistapojen hyödyntämisen ja pääsyn alueille, joille ei aiemmin ollut mitään asiaa. Pohjimmiltaan siis lajityypin peruskauraa, joka kuitenkin toimii pääasiallisesti hyvin.


Pelin suurin vahvuus on erinomainen kenttäsuunnittelu ja häikäisevästi toteutettu, yksityiskohtia pursuileva pelimaailma. Seikkailun aikana saa ihastella niin aurinkoisia rantamaisemia, magmaa pursuavia tulivuoria kuin silmänkantamattomiin jatkuvia aavikkojakin - ja nämä ovat vain ne kaikista helpoiten kuvailtavissa olevat matkakohteet. Tunnelma on läpi pelin aivan omaa luokkaansa, sillä kaikessa on ripaus taianomaisuutta. Lopputulos tuo mieleen Kingdom Hearts -sarjan satumaisuuden. Pelin audiovisuaalinen anti on kautta linjan häikäisevän upeaa. Sarjakuvamainen grafiikka ja äänimaailma musiikkeineen tukevat hienolla tavalla pelikokemusta ollen helposti Duskfaden parasta antia. Kuulo-ja näköaistia hellitään todenteolla!

Erikseen on kehuttava pelin “clockpunk”-henkisiä yksityiskohtia. Muinaisten kellontekijöiden luoma maailma on täynnä valtavia kellokoneistoja, rattaita ja muita aikarautoihin liittyviä osasia, jotka raksuttavat muistuttaen tekijöidensä suuruuden päivistä. Kun nämä yhdistetään muutenkin rikkaaseen maailmaan, on eteenpäin päästävä jo ihan siitä syystä, että näkee mitä kaikkea on vielä luvassa. Itse kenttäsuunnittelu on myös laadukasta, sillä alueista löytyy erilaisia sivupolkuja ja piiloja, joita tarkemmin tutkimalla voi löytää monenlaisia aarteita ja keräiltävää sälää. Näiden avulla muun muassa Zirianin ulkonäköä on mahdollista tuunata. Pelaaja voi myös vapaasti palata jo aiemmin tutkimilleen alueille, jonka ansiosta kaikkea ei tarvitse heti kerralla saada mukaansa.



Homma ei siltikään tikitä jatkuvasti kuin hyvin huollettu taskukello. Duskfade kärsii muutamista selkeistä ongelmista, joista osa olisi vieläpä suhteellisen helposti korjattavissa. Vaikka pelattavuus on pääosin toimivaa ja soljuvaa, vaivaa erityisesti tasoloikkailua rasittava ongelma. Ilmalentojen aikana Zirianilla on kiusallinen taipumus liukua, joka tekee hyppelystä tarpeettoman epätarkkaa. Pelattavuus kaipaisi lisää terävyyttä, sillä vastaavanlaisiin pieniin ongelmiin törmää siellä täällä. Välillä esimerkiksi koukulla tapahtuva tarttuminen ennaltamäärättyihin kiintopisteisiin tökkii, minkä seurauksena pelihahmo päätyy onnistuneen suorituksen sijasta ryteikköön. Ongelmat eivät ole jatkuvia ja pelikokemusta romuttavia, mutta harmittavat.


Selkeiten peli-intoa syö puuduttava taistelu. Miekalla hutkiminen on muutamista iskukomboista, taitopäivityksistä ja erilaisista vihollisista huolimatta täysin samanlaista huitomista pelitunnista toiseen. Toiminnasta puuttuu tyydyttävyys, jonka myötä yksinkertainen hyökkäysnappien hakkaaminen ja vihujen iskujen väistely alkavat nopeasti väsyttämään.

Saman kaavan jauhaminen näkyy myös pomomatseissa, joihin liittyvät ideat kuristetaan kuoliaaksi liiallisella toistolla. Ensimmäiset pomokohtaamiset ovat vaikuttavia kokemuksia. Tavanomaisen hakkaamisen lisäksi taisteluissa on suoritettava tiettyjä toimintoja, jotta pomopahiksia pääsee muiluttamaan. Pelaajan täytyy esimerkiksi loikkia tuhoamaan suojakilpeä ylläpitävä elementti tietyssä määräajassa, jotta taistelu voi jatkua. Idea on toimiva ja hyödyntää onnistuneesti pelihahmon lisääntyviä taitoja, jonka ansiosta kohtaamisissa on mielenkiintoista lisätwistiä. Harmittavasti tämä sama pohjaidea pyörii sitten aivan jokaisessa pomotaistelussa pienillä muutoksilla kuorrutettuna, minkä myötä visuaalisesti näyttävät mittelöt eivät jaksa innostaa muutaman kahakan jälkeen. Liika on liikaa, oli pohjalla oleva ajatus miten hyvä tahansa.



Duskfaden ongelmat ovat harmillisia, sillä pelatessa huomaa jatkuvasti pohtivansa, että pienellä säätämisellä peli voisi olla lähes täydellinen. Nyt itseään toistavat taistelut sekä toteutuksen rosot nakertavat osansa peli-innosta.


Huomasin pitkään pohtivani pelin lopullista arvosanaa. Vaikka neljä tähteä tuntui aavistuksen korkealta selkeiden säröjen takia, ei kolmella tähdellä alkava lukema tekisi oikeutta kunnianhimoiselle maailmalle ja pelikokemuksen viihdyttävyydelle. Lopulta vahvuudet painavat enemmän kuin ongelmat. Taianomainen ilmapiiri ja suurimmalta osin soljuva pelattavuus vievät mukanaan. Innostuin jopa hinkkaamaan pelistä platinapäällysteisen PlayStation-pokaalin, joka on varma merkki vetovoimaisesta pelikokemuksesta. Ja kun urakka hoituu noin 20 tunnissa, ei kesto tunnu muutenkaan liian venytetyltä.

Duskfade on sympaattinen ja laadukkaasti toteutettu peli, joka voittaa puutteistaan huolimatta puolelleen. Sitä voi suositella erityisesti nostalgian nälkäisille tasoloikkaseikkailujen ystäville mutta myös nuoremmille videopelifaneille, sillä säädettävän vaikeusasteen ansiosta pelistä voivat nauttia myös helpompaa pelikokemusta kaipaavat. Vaan olivatpa pelaajan lähtökohdat mitkä tahansa, kannattaa tähän peliteokseen tutustua puhtaasti sen upean ulkomuodon ja mielikuvitusrikkaan maailman takia.