On jännittävää seurata, kuinka jokin peli saavuttaa suuren suosion, mutta syystä tai toisesta sen tekijätiimi ja julkaisija ajautuvat erilleen. Eipä aikaakaan, niin kumpikin työstää jo kovaa vauhtia pelille enemmän tai vähemmän suoraa jatko-osaa. Yksi näistä tapauksista on vuonna 2004 julkaistu koreakuorinen räiskintäpeli Far Cry, jonka takaa löytyy saksalainen tekijätiimi Crytek. Ubisoftin siipien alta irtauduttuaan Crytek myi brändin julkaisijalle, joten tiimin seuraavan pelin oli oltava jotakin muuta kuin Far Cry 2. Lapsosen nimeksi tuli sitten se paljon puhuttu Crysis, vaikka kyseessä oli sittenkin melko selvästi Far Cry versio 2.0. Sinänsä onkin hassua, että pelinä Crysis on paljon enemmän Far Cryn jatko-osa kuin tämä Ubisoft Montrealin työstämä Far Cry 2, eli se "virallinen" jatko-osa.



Ensimmäisen osan hienoista hengettömyyttä päätettiin paikata tuoreella paikkavalinnalla. Keski-Afrikan viidakot ja savannit eivät ole monestikaan saaneet kyseenalaista kunniaa toimia räiskintäpelin kulissina. Kiusallisen ajankohtaisena yksityiskohtana pelin päähenkilö on tehnyt niin sanotusti "Tukiaiset", eli kärsii hoitamattomana hengenvaarallisesta malariasta. Ykkösosasta tuttu Jack Carver viettää ilmeisesti eläkepäiviään paratiisisaarellaan, sillä pelaaja voi valita omansa tällä kertaa yhdeksästä eri hahmosta, joista kullakin on oma taustatarinansa. Varsinainen stoori säilyy kuitenkin kutakuinkin samanlaisena hahmosta riippumatta.

Pelin päätähtäimessä on asediileri Jackal, joka on vastuussa muun muassa siitä, että pelissä jokainen vastaantulija on hampaisiin asti aseistettu. Tämän moraalittoman kurjimuksen niskaan on kaadettu koko sisällissodan perimmäinen syy, joten ryökäleestä on päästävä eroon hinnalla millä hyvänsä. Käytännössä sodan pääosapuolet ovat kaksi ääriryhmittymää, Alliance for Popular Resistance (APR) sekä United Front for Liberation and Labor (UFLL), joiden ideologiat eivät täsmää aivan yksi yhteen. Näiden taistelevien metsojen, vai pitäisikö sanoa tukaanien, lisäksi viidakon tannerta tömistävät palkkasoturit, joihin pelaajan hahmokin kuuluu.

Liipasinsormen herkkyydestä päätellen tuntuu tosin siltä, että jokaisen on käsketty ampua kaikkea mikä liikkuu - siis aivan kaikkea. Ja ampua vielä kerran kiellon päälle, ihan vain varmuuden vuoksi. Omaa pelikokemustani immersion osalta nakersi eniten juuri se, että ehdit ajaa korkeintaan kaksikymmentä sekuntia pitkin viidakkotietä ja jo viuhuvat taas luodit kohti suunnasta tai toisesta. Viholliset eivät juuri kysele tulijan aikomuksia, vaan pikemminkin keskittävät kaiken energiansa pelaajan lahtaamiseen. Vaikka kuinka suorittaisi eri osapuolille palveluksia, ei lyijyn määrä henkilökohtaisessa ilmakehässä vähene. Eniten tämä häiritsee silloin, kun kesken tehtävän perään ampaisee pari raskaasti aseistettua autopartiota pahat mielessään.



Vaikka pelimaailma onkin miellyttävän laaja ja peliä on luonnehdittu ykkösosaa realistisemmaksi, ei epätoivoinen haaveeni uudesta Operation Flashpointin tappajasta toteudu oikein millään tasolla. Vaikka maastoa on ronskit 50 neliökilometriä, ovat kulkureitit useimmiten korkeiden kallioiden peittämiä. Jopa vihollisten miehittämän kyläpahasen ohittaminen metsän kautta turvallisen välimatkan päästä on yleensä mahdoton vaihtoehto, mikä on suuri sääli ja harmistuksen aihe. Toki vartiopaikkojen ohi voi yrittää hiipiä, mikä on varmasti suhteellisen realistinen tapa kuluttaa pelin läpäisyyn se pelintekijän lupailema 50-tuntinen.

Harmi sinänsä, ettei Afrikan eläimistöä saatu mallinnettua mukaan tätä enempää. Tollot antiloopit pyrkivät välillä loikkimaan auton alle, mutta esimerkiksi viidakko itsessään ei tunnu kovinkaan uhkaavalta. Joet eivät tosiaankaan vilise krokotiileja, eivätkä kärmekset loiki palmupuista niskaan, jellonan roikkuessa hampaat sääriluussa kiinni. Villieläimistön korvaaminen joka mutkassa perään säntäävillä soltuilla on vähintäänkin laiha lohtu.



Vaikka luontokappaleita ei varoa tarvitsekaan, on mukana sentään kavahduttavia luonnonvoimia. Vaikuttava vesisade ukonilmoineen saattaa yllättää tropiikissa milloin tahansa, mutta se ei vielä varsinaisesti uhkaa pelihahmon terveyttä. Sen sijaan varomattomat tulitikkuleikit saattavat koitua kohtaloksi. Pelin ennakkoon hehkutetut tuliefektit ruokkivat kieltämättä sisäistä pyromaaniani pelottavassa määrin. Jos nipottaa haluaisi, lieskat saisivat levitä hiukan laajemmallekin alueelle. Polttopullon leimahduksen rutikuivassa heinikossa voisi kuvitella aiheuttavan laajamittaisempaakin tuhoa kuin ison grillikatoksen kokoisen hiiltyneen pläntin. Eipä sillä, kyllä allekirjoittaneelle tuli nytkin monta kertaa hoppu karata välittömän hiiltymisuhan alta.

Ajoneuvojen, lähinnä autojen ohjattavuus on suoraan sanottuna melkoisen hanurista. Minkäänlaista tuntumaa ohjauksessa ei ole, mikä syö miestä aavikkorotan lailla. Välimatkojen ollessa pitkiä, pirssin ratissa tulee kuitenkin vietettyä runsaasti aikaa. Ajokkien kannalta mainiona toimintona mainittakoon, että yskivälle pirssilleen voi antaa tekohengitystä taikaräikällä, joka korjaa niin luodinreiät kuin törmäykset kallioseinäänkin muutamalla ranneliikkeellä. Luotia sataa kylkeen liki jatkuvasti, joten kannentiivistettä saa olla ruuvaamassa vähän väliä. Oman hengen pelastaminen on kiinni enimmäkseen siitä, minkä sorttisia ensiaputarpeita repusta löytyy. MacGyver-mallisella puukolla kaivetaan luodit pois nahasta, tuikataan hiukan buranaa huuleen ja taas sujuu lahtaus entiseen malliin.



Ison plussan peli saa mukana toimitettavasta editorista, jolla voi toteuttaa omia visioitaan siitä, millainen olisi hyvä tehtävä. Edikka on osittain myös silmänisku hc-pelaajille, sillä aivan kenen tahansa sunnuntaipelaajan hermot (saati taidot) eivät välttämättä riitä opettelemaan sen hienouksia. Harvemmin on näin monipuolista editoria konsolipeleissä nähty.

Vaikka Far Cry 2 onkin mielestäni pelinä jonkin verran parempi kuin Crysis, en sittenkään voi hehkuttaa peliä tavattomasti. Peliä vaivaa osittain sama tauti kuin viimeksi mainittuakin. Suurin osa pelin kehitysbudjetista on ilmeisesti syydetty silmäkarkin ja teknologian ruuvaamiseen, mutta varsinaiset pelilliset pikkuseikat, kuten joku 'käsikirjoitus' tai 'hahmosuunnittelu' on toteutettu puolivillaisesti. Juoni on sentään hyvässä mielessä hitusen vähemmän lennokas kuin Crysiksessä. Jos mukana olisi ollut vielä avaruusmörköjä, olisin varmaan alkanut huutamaan. Juoni tuntuu olevan kaikesta huolimatta sivuroolissa.

Oli peli sitten miten vapaa sandbox-seikkailu hyvänsä, on jonkinlainen punainen lanka oltava mukana ruokkimassa pelaajan peli-intoa. Vaihtoehtoisesti toiminnan olisi oltava riittävän vaihtelevaa, miltä osin FC2 koukkaa niin ikään viidakon puolelle. Kysyttäessä onko Far Cry 2 kova peli, olen vastannut kavereilleni, ettei se missään nimessä huono ole, mikä on mielestäni melko kiteyttävä luonnehdinta kyseisestä pelistä. Olisi hienoa nähdä välillä peli, jossa juoni ja pelattavuus olisivat yhtä huikeaa kuin sen tekninen toteutus.

P.S. Sinänsä hassua, että olen tämän arvostelun ilmestyessä ansaitulla lomamatkalla, missäpä muuallakaan, kuin Afrikassa. Täytyy vain toivoa, että Gambiassa outoja naamoja kohdeltaisiin hitusen paremmin kuin Far Cry 2:ssä. Ehkä voin palattuani esittää vertailua peligrafiikan ja reaalimaailman suhteen!