Adolf Hitler karjui saksalaisille hurmahenkeä. Achtung!! Kuss mich am arsch der schwanzlutscher!! Samaan aikaan Iso-Britanniassa kuningas Yrjö VI änkytti pahemmin kuin Putte Possu. Asiaa tuskin tarvitsee perustella: kunnollinen Kuninkaan puhe (The King's Speech) on merkittävä asia, olitpa taistelua odottava sotapoika, tai sängyn alla paniikissa. Yksi viime vuoden kehutuimmista elokuvista dramatisoi onnistuneesti kuninkaan ääniharjoittelut, joiden merkitys venähtää kuin varkain globaaliksi.

P-p-puheterapia on kuiva aihe. Tarina on kokonaisuudessaan se, että sodan kynnyksellä "prinssi Putte" ymmärtää olevansa parempi vaihtoehto kuninkaaksi, kuin hurvitteleva isoveljensä. Isä, Yrjö V, tapasi pitää karismaattisia radiopuheita. Poppakonstilla uusi kuningas ei voi puhevikaa peitota, vaan tarvitaan työtä. Itsetunto on koetuksella! Valtakunta tarvitsee uutta Ykää!

Opimme alussa, että yksiulotteinen rakastava vaimo (Helena Bonham Carter) on etsinyt puoskareita tuloksetta. Prinssi Albert (Colin Firth) on äkkipikainen, pahasti solmuun vääntynyt mies, jota pelleily ei enää kiinnosta. Kerta kiellon päälle: vaimo pakottaa miehen terapiaa tarjoavan näyttelijän (Geoffrey Rush) vastaanotolle. Täysin yllätyksetöntä ylimielistä kiukkuilua seuraa, ennen kuin prinssi ja terapeutti löytävät yhteisen sävelen.

Huippunäyttelijät tulkitsevat kaavamaista käsikirjoitusta tunkkaisissa lavasteissa? Ellei Kuninkaan puhe ratkaisevasti piristyisi, tuomitsisin sen asialliseksi tv-elokuvaksi. Ohjaaja Tom Hooper on niin uskollinen kiinteille kuvakulmille ja jäykille kameran jyräysreissuille, että tämä on kiltisti sanottuna omalaatuista. Niin tai näin, väitän vilpittömästi, että alkupuolella aistimani nuhaisuus on eduksi tarinan nousevalle luonteelle. Vihaajat ja rakastajat perustelevat tällaiset asiat kummin päin vain.

Bonham Carter on empaattisen leidin roolissa varsin miellyttävä. Firth hyvin vaikeassa roolissa, Rush juuri oikeissa housuissa, Guy Pierce ensimmäisenä kruununprinssinä, Michael Gambon kuningas Yrjö viidentenä ja Timothy Spall ihan vain ohimennen tekevät vaikutuksen. Vaikka Firthiä toki kiitellään, rooli on niinsanotusti epäkiitollinen, sillä eihän se kivaa ole, kun mies näyttää tukehtuvan vokaalin puolikkaaseen. Vaikka Rush on aiemminkin höpsöjä velikultia tulkinnut, on sitä arvostettava, miten karismaattisesti hän Firthiä tukee.

Kun tilttaileva ja hermoileva solmu alkaa avautua, elokuva nousee pysyvästi nipotusluonteisen kritiikin yläpuolelle. Eräässä kohtauksessa, kun näyttelijät eivät edes lavasteita tarvitsisi, pilipalimuusikko yrittää pimputtaa itselleen osan ansaitusta arvostuksesta. Tuo nimenomainen kohtaus on vahva näyttelijöiden ansiosta - muusta toteutuksesta huolimatta. Useammin elokuva hyvää makua edustaa kun ei. Sillä varsinaisella puheella ei haasteta Hitlerin mylvintää. Vaikka puoli maailmaa kuuntelee, hetki on intiimiä jatkoa intiimille tarinalle erikoisesta ystävyydestä, joka on vaatinut osapuolilta varsinkin luottamusta.

Kuninkaalla ei juurikaan varsinaista valtaa ole, näin selitetään. Puhekyvyn tavoittelu lienee siis vastaava tarina, kuin tarina perheensä ainoana elättäjänä toimivan invalidin ylväistä ponnistuksista! Tämä on naiivi, mutta tyydyttävä yksinkertaistus. Olisi väärin vaatia kattavaa kuvausta sotaan valmistuvan kuninkaan tunnelmista, rutiineista ja velvollisuuksista. Historiasta on poimittu pari asiaa: terapia ja ystävyys. Wikipedia-viisastelijat vaientava draama ei ehtisi niitä kuin sivuta. Kuninkaan puhetta on terveellisintä ajatella hömppäelokuvana. Teos on ennen muuta tunteisiin vetoava ja dialogin ja tulkinnan ansiosta näppärä ja hauska.

Kuninkaan puhe ei perustu näytelmään, mutta ymmärtääkseni sen piti alunperin olla moinen. Tämä näkyy. Lähinnä otokset kuuntelevasta kansanpaljoudesta, lähikuvat näyttelijöiden kasvoista ja montaasi tekevät tästä ns. elokuvamaisen elokuvan. Vuoden parasta elävää kuvaa tämä ei täten ole, mutta kerrottavana on vahvempi tarina kuin useimmilla yhtä tasokkaasti näytellyillä kilpailijoilla Oscar-gaalassa.


Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa