Vieläkö Sean Connery vetäisi ylle punaiset bikinit? Queen on kuollut, vaan olisiko toisesta bändistä säveltämään riemukasta sankaripoppia? Jos vastaukset ovat kyllä, tahdon jatko-osat elokuville Zardoz (1973) ja Flash Gordon (1980). En usko niitä saavani, vaikka teattereissa pyörii suoraa jatkoa Tronille (1982). Katsoessani Tronia hirnun kuin Amadeus. Kymmentä vuotta ennen kuin Hollywood alkoi suosia surkeaa tietokoneanimaatiota, Tron oli edelläkävijä, ja tiedämme mitä 10 vuotta merkitsee tietokonemaailmassa. Ja tarina? Tron kertoi "ohjelmista", joilla on vartalo ja kulttuuri ja hallitus ja uskonto. Tietokoneissa asui tietoisuuden saavuttaneita menninkäisiä... vuonna 1982. Kuitenkin vasta se, miten hämmentävän vetelästi, sekavasti ja luonnostellusti tarina kerrottiin, nosti Tronin samaan liigaan, jonka kuningas on Plan 9 From Outer Space.

Tron: Perintö ei tietenkään ole vastaava elämys. Tron oli uskaliasta taidetta. Perintö on tuote. Harvassa ovat yhtäaikaisesti raivostuttavat ja hymyilyttävät yksityiskohdat, mutta mainitaan yksi. Eräs virtuaali-ihminen, joka näyttää hemaisevalta naaraalta, kävelee jäykästi kuin robotti, hengailee akkulaturissa ja riisuu lasersormella peleihin osallistuvia gladiaattoreita - mutta vain työkseen: vapaalle vaihtaessaan hän on ihan samanlainen ihminen kuin me kaikki. Facepalm.

Ensimmäisen osan näkeminen ei ole tarpeellista, vaikka siltä saattaa tuntua. Elokuvien välissä virtuaalitodellisuuden luoja Kevin Flynn (Jeff Bridges) on kadonnut. Hänen poikansa Sam Flynn (Garrett Hedlund) pääsee isin jäljille. Elokuva on niin hidas ja täynnä selittelyä, että moni ei välttämättä tule ajatelleeksi, mikä on ongelmista suurin. Sam päätyy sinne Second Lifeen. Se on kovasti kehittynyt sitten 80-luvun. Sen sijaan, että tutustuisimme tähän maailmaan, jonka uskottavuus totisesti pienellä kierroksella kasvaisi, katsomme uudet versiot alkuperäisen elokuvan kiekkotappelusta ja moporallista, koska toimintaa on ehdottomasti jo kankaalle saatava. Tronit käsittelevät uskonnon ja yhteiskunnan tapaisia suuria teemoja puhuttelevasti kuin pomppulinnassa sammaltava pultsari. Filosofilla ei ole uskottavuutta.

Juhlavan värikäs Ihmemaa Oz alkoi mustavalkoisena. Vastaavasti kolmiulotteinen Tron: Perintö alkaa kaksiulotteisena. Tämä on vuoden huonoimpia ideoita, ja muistan kyllä, mitä vuotta elämme. Syvyysvaikutelma on hyvin vaisu. Muilta osin, edeltäjänsä tavoin, Perintö on rohkean tyylitelty. Hohtavat design-ihmeet seikkailevat synkkyydessä ja harmaassa sumussa, josta valkeat loisteputket pilkistävät. Lisätään yhtälöön 3D-lasien tummentavat linssit, niin pääsemme summailemaan, että Perintö alkaa masentavan synkkänä ja sumeana 2D-elokuvana, kunnes siitä tulee mustaharmaa 2½D-elokuva. Ei mustavalkoinen, vaan mustaharmaa. Muutamat hetket ovat näyttäviä: viimeinen toimintakohtaus varsinkin. Kokonaisuutena Perintö on - edeltäjänsä tavoin – rasite silmille. Tron tehtiin samana vuonna kuin mahtileffat Blade Runner ja The Thing. Jo syntyessään se näytti kuivaneelta ulosteelta discon lattialla. Perintö kuuluu samalle listalle kuin Titaanien taistelu, The Last Airbender ja Muumi ja punainen pyrstötähti: vuonna 2010 kidutuksesta piti maksaa extraa.

Batman Begins kertoi osuvamman tarinan miljonääristä, joka aluksi pakoilee perittyä vastuuta. Tron: Perintö hoksaa, että olisi tylsää, jos Sam käyttäisi heti äänivaltaa isänsä ahneessa ohjelmointifirmassa - joten Sam sabotoi firmaa ninjana. Virtuaalimaailmaa nykyään hallitseva Clu (Kevin Flynnin identtinen kopio) on Saatana, joka tehtiin täydellisyyttä tavoittelevaksi olennoksi, joka kääntyi luojaansa vastaan. Tämä on kiehtovaa. Clun puheet epätäydellisistä olennoista ja halut päästä todellisuuteen tosin palauttavat mieleen The Matrixin moniulotteisemman agentti Smithin. Mitä tulee Kevin Flynniin, niin yksi tapa pilata leffa itseltään on laskea tavat, joilla Flynn muistuttaa Obi-Wan Kenobia. Elokuvan sankaritar Quarra on liian tylsä ollakseen plagiointia. Ainoa ohjelma, joka voi auttaa tätä joukkoa, on täsmälleen sama superhomo yökerhon omistaja, joka vaikuttaa Matrixissa nimellä Merovingian. Sellaiset pikkulainat ovat merkityksettömiä, että pahiksilla on punaisia valomiekkoja, mutten voi olla ihmettelemättä, miksi torvet törähtelevät toistuvasti edellisen ison tieteisleffan Inceptionin tyyliin.

Minä - absoluuttisesti - vihaan Tron: Perintöä. Kyllästyin kuoliaaksi. Odotin elokuvan olevan vähintään yhtä viihdyttävä kuin roskarupsaus Van Helsing, jossa on tehosteita ja eeppinen soundtrack, mutta jopa paljon puhuttu ääniraita duolta Daft Punk jättää kylmäksi menevistä yksittäisistä melodioista huolimatta. Tron: Perintö on pahasti epävireessä. Se on tätä nykyä lapsellinen idea, että tietokoneen sisälle mennään fyysisesti ja siellä voi syödä, vanhentua ja kaikkea, ja Perintö tämän lisäksi rakentaa jännitteensä sen varaan, että sieltä voi tulla uloskin. Jos tällaista tekniikkaa on olemassa, olisin mieluummin nähnyt elokuvan, jossa ilkeä nörtti kytkee StarCraftin tulostimeen ja taistelee Natoa, Kiinaa ja Venäjää vastaan zergeillä, protosseilla ja terraneilla.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa