"Yksi sormus löytää heidät, se yksi heitä hallitsee,
se yksi heidät yöhön syöksee ja pimeyteen kahlitsee."

Yksi? Sauron, senkin klorifioitu majakka. Sielua ei voida varmuuskopioida. Se pitää pilkkoa. Jos näin radikaaleihin toimenpiteisiin lähdetään, miksi asentaa sielunsirpale yhteen, tulivuoreen helposti tipahtavaan sormukseen, kun voit käyttää seitsemää esinettä? Jos lordi Voldemort olisi Sauronin sukua, hän olisi saattanut siirtyä ajasta ikuisuuteen vaikkapa silloin, kun Salaisuuksien kammiossa tuhottiin yksi näistä ns. hirnyrkeistä: Voldemortin päiväkirja. Hermione Grangerin ja avustajien Harry & Ron viimeinen seikkailu alkaa tilanteesta, jossa vielä viisi hirnyrkkiä on tunnistettava, löydettävä ja tuhottava, ennen kuin paha lordi voidaan kukistaa. Nuoret jättävät koulun kesken nähdäkseen maailmaa.

Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1 (Harry Potter and the Deathly Hallows, part 1) on eurooppalainen taide-elokuva. Aamen.

Kirja ei ole sarjan pisin. Kaksiosaisen elokuvan kerronta on kirjaimellisesti puolta aiempaa hitaampaa. Allekirjoittaneelle Puoliverinen prinssi on leffoista ylväimpiä: keskinkertaisen Feeniksin killan ohjannut David Yates yllätti vahvalla tunnelatauksella. Tältä pohjalta heränneet odotukset Kuoleman varjelukset ylittää kirkkaasti. Suuren yleisön tarpeita ajatellen kirja olisi varminta jakaa kahtia siten, että osa 1 päättyy erääseen sarjan mahdikkaimmista toimintakohtauksista. Noh - lohdutukseksi osa 2 alkaa tuolla kohtauksella. Taikuutta, mörköjä, tehosteita, toimintaa, lavasteita, persoonallisia hahmoja ja juonenkäänteitä, kaikkea tätä Kuoleman varjelukset 1 esittelee edeltäjiään kitsaammin. Sankarit viettävät aikaa metsässä valitellen, etteivät he saa mitään aikaan. Katso traileri. Katso julisteita. Katso pelien kansia. Metsää.

Tällainen elokuva on palkinto faneille, jotka rakastavat näitä hahmoja, ja nuorille näyttelijöille, jotka ovat pysyneet mukana. Daniel Radcliffe, Emma Watson ja Rupert Grint aloittivat siedettävinä lapsinäyttelijöinä harmittomassa sadussa, ja nyt vetovastuu on korostetusti heidän. Vaikka Voldemort näyttää viimein mahtinsa, valokeila on hanttiin panevissa nuorissa, jotka ehtivät ahdistua taakastaan. Lapsuus on vain muisto. Tunnelma on herkkä ja surumielinen, suhteellisesti ajatellen jopa realistinen. Huippuhetkiin kuuluu pieni, intiimi, etäisesti iloinen kohtaus, jolloin tunteet ovat tunnistettavasti sekavat, vaikka sanaakaan ei sanota. Tällaiselle snobit filmijuhlillaan hyrräävät.

Elokuvassa ei tapahdu mitään siinä mielessä, että jos hirnyrkkejä olisi vähemmän, voisimme siirtyä suoraan saagan paketoivaan valopallopommitukseen. Kuoleman varjelukset mukailee Tolkienin kävelytarinaa siihen malliin, että irvileuka alkaa jo odottaa repliikkiä "my preciousss". Tuhannen fantasiakliseen yhdistäminen on sarjan perusidea. Vuosien varrella on rakentunut rikas kokonaisuus, jonka paino tuntuu pieninä ja suurina hetkinä. Tästä sopii nautiskella. Siksi on tärkeää, että tämä on "taidetta": kykyihinsä luottaen taiteilijat ovat takoneet elokuvan, eivätkä oheistuotetta. Tähän mennessä kehutuimmat filmit Azkabanin vanki ja Liekehtivä pikari ovat kivaa hömppää. Mikäli henkilö, joka ei ole lukenut kirjoja, pitää tämän elokuvan tiettyjä hetkiä heikosti alustettuina, neuvon kääntämään syyttävän sormen mainittuihin suuntiin. Azkaban ja pikari eivät ole kunniaksi lähdemateriaalille. Kirjailija J.K. Rowling ehti julistaa Kuoleman varjelukset suosikkielokuvakseen, ja voin luvata, että hän on vilpitön.

Kuoleman varjelukset, osa 1 ei tee virheitä, joita ei ole tehty valmiiksi. Paikasta toiseen poukkoilu teleporttaillen on "kätevää" tarinankerrontaa siinä missä ennustukset Twilight-saagassa. Muutama näyttelijä luulee yhä olevansa Viisasten kivessä, mutta jos lastenkirjaan keksityt loitsuhuudot ("jönseeräys totaalius!") ovat läsnä, kenties silmiäkin saa aukoa vähän reippaammin. Aikanaan ohjaajaksi tarjottiin intiimin kauhufantasian gurua Guillermo del Toroa. Tuskin hän olisi paremmaksi pistänyt. Kun rikasta fantasiakuvastoa käytetään säästeliäästi, mutta sitäkin iskevämmin, ollaan del Toron reviirillä. Pisin selittelykohtaus on toteutettu tyylitellysti kuten Hellboy II:ssa. Toisin kuin del Torolla tähän mennessä, käytössä on rajaton budjetti, mutta hyvä maku on hyvää makua. Aikoopa Yates keskittyä jatkossa mihin lajityyppiin tahansa, olen kiinnostunut. Alkupuolen toimintakohtaus on sarjan energisimpiä. Kauhukuvastoa tukevat kyyneleen tapaiset pienet silaukset, eikä hahmovetoisuus myöhempien huippukohtien hyytävyyttä heikennä.

Jokainen kirja kolmannesta tai neljännestä eteenpäin oltaisiin voitu jakaa kahtia perustellusti, mikäli materiaali olisi otettu näin vakavasti.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa