Matt Damon olisi varmasti vakuuttava kauravellillä kasvaneen kiltin maalaispojan roolissa. Tästä samasta syystä hän on erinomainen Jason Bourne: kun pehmoisän näköinen mies osaa itsekin ihmetellä, miten hän voi olla tuplasti älykkäämpi, nopeampi, notkeampi ja kovanyrkkisempi kuin kaksi James Bondia yhteensä, saattaa katsoja heltyä hetkeksi unohtamaan kuinka lukemattoman monta kertaa hallituksen luomat superagentit ovat muistinsa menettäneet. Damon on antanut menneitä tekoja katuvalle teräsmiehelle uskottavuutta, jonka ansiosta Medusan Verkko ja Isku olivat elokuvia "aikuiseen makuun". Uusimmassaan Bourne on ikävä kyllä paitsi teräs- myös suorittajamies: yksiulotteinen tuhannen tempun sarjakuvahahmo uraputkessa.

Medusa-trilogia päättyy hervottomuudestaan kuuluisan kameran pistäessä ranttaliksi ja kuvakulmien vaihtuessa samaan tahtiin kuin pulssi kulloinkin lyö. Rautaisella ammattitaidolla ohjattu, kuvattu ja leikattu äärimmäisen sekava äksöni onnistuu parhaimmillaan istuttamaan katsojan kaiken kiihkeyden keskipisteeseen, vaikka selkeät ylilyönnit ja Bournen haavoittumattomuus vievät sarjaa pelottavan lähelle Bond-tyyppistä humpuukia. Näennäisrealismin kunniaa pitää yhä yllä se nerokas periaate, että vaikka pelti kuinka rutistuisi ja liha tummuisi, ei kameramies mässäile yksityiskohdilla, vaan keskittyy hetken hurmaan. Joidenkin kohtausten totta tosiaan toivoisi olevan osa parempaa elokuvaa.

Medusan Sinetin suuri idea on kertoa tapahtumista ennen Medusan Iskun viimeistä kohtausta ja jatkaa sitä tavalla, joka peittää osan antikliimaksin jälkimausta. Kohtauksessa Bourne sai tietää oikean nimensä. Nyt paljastuu, että jo ennen tuota hetkeä hän oli saanut apua yllättävältä taholta. Ja sitten? Veikkaisin, että edelliset osat tunteva katsoja arvaa kaiken itse - tahtomattaankin. Niin sanottu loppuhuipennus, jossa Bourne viimein saa tietää totuuden itsestään, on niin suora kopio saman tarinan toisista versioista, että suorempi laina olisi plagiointia.

Mikä pahempaa, tapahtumissa ennen "nykyhetkeä" on tarinaa vain viideksi minuutiksi, vaikka suurin osa elokuvasta sijoittuu juuri tuolle aikavälille. Medusan Sinetti on yhtä toimintakohtausta. Ja nimenomaan yhtä. Ensin Jason Bourne yrittää tehdä jotain salassa. Sitten hän paljastuu ja alkaa takaa-ajo: monitoreja tuijottavat hallituksen miehet ja näiden komentamat palkkamurhaajat ja poliisit yrittävät päästä niskan päälle. Bourne pieksee jälkimmäiset ilman mitään ongelmia. Muutama sana vaihdetaan. Ja sitten täsmälleen sama kohtaus alkaa toisella puolella maailmaa – ja taas uusissa lavasteissa – ja taas – ja kerta kiellon päälle.

Hyvä siis, että toiminta on komeaa - jokin saavutus on kai sekin, että kerran olin vähällä kiekaista ”vou”, vaikka olin jo REM-unessa. Sinetti ei loppujen lopuksi ole edeltäjiään heikompi. Jokainen Medusa on ihan omalla tavallaan puutteellinen leffa, jollaista ilman pärjäisi, vaikkei yhden katselukerran viihde ketään satutakaan. Jälkiviisasteluna sanottakoon, että tiivistämällä koko kuuden tunnin trilogiasta olisi varmasti saanut kaksi kovaa puolentoista tunnin pätkää.