Otsikko viittaa "kuolleen miehen kytkimeen", joka on nyt haulikkoon viritetty lanka. Bill Skarsgård näyttelee pontevaa 1970-luvun viiksivallua, joka marssii toimistolle pitkän paketin kanssa keskustellakseen rahoituksesta. Hänet tunnetaan. Pääjohtaja lomailee, mutta muut ovat avoimempia palaverille kuin ehkä oletamme. Paljastuu, että mies on kuullut tarpeeksi. Hän ottaa panttivangin, soittaa itse kytille ja ilmoittaa maailman saavan kuulla totuuden. Virkavalta ymmärtää idean (panttivanki kuolee, jos viiksivallu kaatuu), joten herra voi vapaasti kekkuloida kyttien edessä.

Asiaan menevä leffa rullaa mukavasti 20 minuuttia. Sitten kysyin perustason kysymykset: "onko sillä väliä, miksi pösöt potuttavat" ja "olenko jo nähnyt tämän". Puutteellinen varhainen päätelmäni tiivistää hyvin ensivaikutelman: vielä 90-luvulla tällainen trilleri olisi ollut relevantti kuin Rankka päivä, mutta nykyään tällainen on jotakin taiteilijan turhamaisuusprojektin ja rahanpesun väliltä, eikä tällä ole kuin 72 tuntia aikaa kerätä katsojia HBO Maxissa ennen kuin tämä on unohdettu?

Käytännössä leffa on tositarinaan ja dokumenttiin perustuva ja alati hitaampi panttivankiaiheinen taidedraama, jonka tavoitteista saa lukea wikistä jälkikäteen. Alussa dynaaminen kerronta vaikuttaa kunnioittavan kaiken sataan kertaan nähneitä, mutta tämä onkin tavallaan "ensimmäinen tällainen". Osapuolilla on hakemista siinä, miten tilanteen on tarkoitus toimia. Wikin mukaan tositarina vaikutti siihen, kuinka näitä tilanteita käsitellään mediassa.

Jos pointti ei avaudu, se on ajoittain hämmentävän banaalia, kun eräät kliseet vain mainitaan ikään kuin niissä olisi särmää (Mitä?! Jotkut kannustavat Robin Hoodia?) ja kun toisia pitkitetään ikään kuin ne johtaisivat johonkin. Kun pyssymies tahtoo kiristää itselleen diilin, hänelle varmasti pitää jutella mukavia, mutta jos laki sallii kiristyksen, vika on laissa. Tietävätkö hahmot sen? Tietääkö leffa? Painotukset ovat pielessä. Leffa käyttäytyy kuin se olisi keksinyt yhteiskuntakritiikin, jne.

Skarsgård tunnetaan teatraalisten örkkien rooleista. Motivoitunut fani nauttii paria pykälää hillitymmän outoilun analysoinnista. Sarkastisen hirtehinen farssi vaikuttaa tavoitteelta, kun viiksivallu vaahtoaa kehitelleensä kokoon Saw-tason juonen, mutta vaikutelma ei estä Skarsgårdia ilmaisemasta vilpittömiä ja haavoittuvaisia sävyjä, kun superjuoni onkin nolompi. Näppärä suoritus sitoo tyylivalinnat yhteen rajoissa, joissa näyttelijä voi asiaan vaikuttaa.

Kidnapattu pösö on tylsä, mutta Skarsgårdin kouhkan vuoksi en paheksunut heidän hohhailuaan. Sääli on se, ettei panttivankilogistiikka salli Skarsgårdin aidosti vuorovaikuttaa ylimielisen pääjohtajan eli Al Pacinon ja radiossa samettisesti kähisevän Colman Domingon kanssa.

TL;DR: ***** amerikkalaiset. Epäkohdat teoriassa selittää se, että leffa itseasiassa kommentoi "kaikkien jo tuntemaa" ellei jopa "historiallista" ***** typerää farssia.