Ihmisiä on liikaa. Mutta arvostellaan elokuva. Avaruusaluksilla voi taittaa satoja vuosia kestävän taipaleen puhtaalle maan kaltaiselle planeetalle. Hyperunesta on ikävä herätä autioissa maisemissa. Sivuvaikutuksiin kuuluu muistinmenetys, eikä se oloa kotoisaksi tee, kun aluksen ovat jossain vaiheessa vallanneet örveltävät avaruusperkeleet. Pandorum on tilaustuote tieteiskauhun nälkään. Leffa tekee lukuisia fiksuja valintoja esitellessään tilanteen. Hahmot eivät muista tehtävästään tai edes itsestään kaikkea ennen kuin se on kätevää. Avaruusalus on salaperäinen ympäristö tärinöineen kaikkineen. Puolivälin jälkeen homma pysyy käynnissä juonenkäänteillä ja ylimääräisillä katsojan mielikuvituksen vastuulle jätettävillä vihjailuilla. Useampi yksityiskohta on tulkinnanvarainen. Tämähän tekee tästä aitoa sci-fiä. Christopher Nolanin Inception arvatakseni on tämän vuoden harvoja ajattelevalle aikuiselle suunnattuja tieteiselokuvia. Valitettavan harvassa on Pandorumin tasoinen hubakin.

Mikäli pääosassa murisisi Vin Diesel, Pandorum saavuttaisi kevyesti vastaavaa suosiota, kuin kovien toimintaäijien tieteistörppöilyt yleisesti. Valitut naamat tukevat sitä ajatusta, että tämä on b-leffa lajityypin himofaneille, joskin kerrankin tekijöiltä, jotka ovat faneja itsekin. Ben Foster tulkitsee ensimmäisenä heräävää rehtiä jäykkää tavallisen näköistä suorittajamiestä. Foster myy moitteetta varsinkin ahdistavat kohtaukset, ja lopulta kun leffa ihan ohimennen käski tuntemaan jotakin hahmoa kohtaan, minähän ohimennen tunsin. Muuta hyvää sanottavaa näyttelystä ei ole, jos ei huonoakaan. Dennis Quaid herää toisena, koska hänen karismallaan on hyvä hintalaatusuhde. Sivurooleista löytyy vihaista nuorukaista, kelpo tissit ja etnistä diversiteettiä.

Luvassa on juoksentelua pimeillä käytävillä ja korkealentoisen taustatarinan avaamista onnistuneella rytmillä. Valittuja kohtauksia varten on väsätty tunnelmalliset lavasteet. Elokuva näyttää halvalta, mutta asialliselta: tämä ei ole niinkään kliininen Alien, kuin ruosteinen Alien 3 oikealla juonella ja hahmoilla, joilla visertää päässä. Pandorum viittaa avaruusmatkailuun liittyvään mielisairauteen. Paras piirre tässä kuitenkin on se, ettei tämä kerro vain yhdestä ideasta, vaan kokonaistilanteesta. Alien-sarjan standardeihin kuuluu hirviö ja kieroilua ihmisten taholta. Pandorum pistää tuplasti legendaa pyöritykseen tuntumatta lainkaan ruuhkaiselta.

Mitä tulee tunnelmaan, klaustrofobiset kohtaukset ovat onnistuneimpia. Heikoimmillaan elokuva on esitellessään hirviönsä. Kuten aina, hirviöitä ei tahdota välittömästi työntää katsojan naamalle. Varjoilla ja heiluvalla kameralla leikkiminen on standardienmukainen tyylikeino, mutta leikkiessään Pandorum rikkoi tenhonsa minun silmissäni: leffa tuntui leffalta. Mikäli silmä hyväksyy menon ja meiningin, ei ole väliksi minkälaista humpuukia sisältö on. Tuore Prince of Persia: The Sands of Time on minulle vielä pitkään malliesimerkki elokuvasta, joka viihdyttäisi viihteenä, mikäli sen tekninen toteutus olisi yhteensopiva hermojärjestelmäni kanssa. Pääasiallisesti Pandorum piti otteessaan tehokkaammin kuin käytäväjuoksut pitkään aikaan. Jotakin mielenkiintoista, olipa kyseessä hieno hetki tai huvittavaa korniutta, tapahtui aina ennen kuin katsoin kelloa.

Pandorum on itsenäinen elokuva, mutta potentiaalisesti myös trilogian avaus. On ollut puhetta esi- ja jatko-osasta. Leffa ei tienannut teattereissa omiaan takaisin, joten sarja jäänee tähän tai muuttuu halvaksi kotivideoroskaksi. Tämä on sääli. Potentiaalia tuntuisi juurikin olevan sekä edeltävässä että myöhemmässä. Nautin tästä samalla aivojen osalla kun nautin Saw-sarjan vastaavasti juonivetoisista b-luokkaisista episodeista. Mikäli jatko-osa edustaisi tätä tasoa ja vakuuttaisi, että Pandorumin luonnostelluimmatkin ideat johtavat johonkin, tässä olisi toinen kauhusarja, jolle antaisin liikaa anteeksi.