Liisan seikkailut ihmemaassa on matemaatikon kynäilemä surrealistinen runoparodia. Meitä pyydetään unohtamaan tämä. Animaatio Liisa Ihmemaassa vuodelta 1951 yhdistelee tarinaa ja jatko-osaa Liisan seikkailut peilimaassa. Disney tahtoo, että muistamme tämän ainakin sitten, kun seuraava DVD julkaistaan. Ja miksemme muistaisi: pätkä on riemastuttavan älytöntä hölynpölyä ja erinomainen esimerkki siitä, kuinka Lewis Carrollin energiat voivat vaihtaa muotoaan. Aikanaan animaatiota kritisoitiin, mutta nykyään puhutaan klassikosta. Päivänä, jona klassikoksi nousee vuoden 2010 Disney-versio ohjaaja Tim Burtonilta, Mike Judgen Idioluutio on muuttunut komediasta profetiaksi.

Uutuus tuntuu jatko-osalta piirretylle, koska molemmat yhdistävät kaksi maailmaa. Liisa on varttunut 19-vuotiaaksi latvasta usvaiseksi neidiksi. Seikkailunsa hän on unohtanut. Kun epähevi lordi kosaisee, tyttö pakenee kaninkoloon. Ihmemaassa hän tapaa välittömästi muun muassa Tittelityyn, Tittelitomin, kaalimadon ja Riipitsiipiä vaisumman hiirisoturin. Tytölle esitellään muinainen dokumentti: hän on legendojen ennustama sankari! Vain hän voi pelastaa Ihmemaan. Hänen on löydettävä maaginen megamiekka, jotta hän voi taistella Punaisen kuningattaren kätyriä Jabberwockia vastaan muiden örkkien mätkiessä toisiaan. Liisa kävelee yhteen suuntaan, sitten toiseen, sitten tapellaan ja lopputekstit rullaavat. Vastaavaan tarinaan olen tutustunut vähintään 400 kertaa, mutta... Uaaungh...!! Plöts: kun oikein ponnistan, jaksan vielä kerran olla pettynyt, pisteliäs ja vihainen.

Burton kloonaa selkeimmin Narnian tarinoita, joiden tehtailun Disney lopetti. Narniakin on arvottu täyteen random-ötököitä. Siinä missä kristilliseksi allegoriaksi tarkoitetulla Narnialla myös on sisäistä uskottavuutta, Burtonin Ihmemaa ei tunnu miltään. Olisi naiivia väittää, että kyseessä on tarina nuoresta naisesta, jonka on opeteltava seisomaan omilla jaloillaan. Vattuuntuneita viktoriaanisia feministejä on nähty, eikä kopion kopion kopion kopio muuta tee kuin mukailee helpoimpia kliseitä, jotta sillä olisi alku ja loppu. Mitä tulee Ihmemaahan matkailukohteena, paikka maistuu kankaan edessä poseeraavilta näyttelijöiltä jopa vahvemmin, kuin Tähtien sodan esiosat. Niissä oli Tunisian aavikkoa, vettä, avaruutta, korkeuseroja - asioita, jotka tuntuvat. Esimerkiksi Liisan venähtämiset pituudessa menettävät vaikuttavuutensa tällaisessa animaatioympäristössä, jollaisista tuttua absoluuttista vapautta ei hyödynnetä. Käänteinen sananlasku kansalle: "Burton ei syö kakkua, jota hänellä ei myöskään ole".

Kahden tähden tuomio on armelias. Stephen Fryn äänellä artikuloiva Irvikissa ja Anne Hathaway Valkoisena kuningattarena ovat niin ihania ja häiriintyneitä, kuin pitää. Titteliveljekset ovat uskottavaa animaatiota kuin Mr. Hyde Van Helsingissä, mutta hupsuja velikultia. Se, että Helena Bonham Carter näyttelee normaalisti Punaista kuningatarta, mutta hänen päätään on paisutettu jälkikäteen, on erinomaisen hilpeä efekti. Suorituskin on elokuvan parasta antia: isopää on päähenkilöä herttaisempi tuttavuus huolimatta mieltymyksestään mestaustuomioihin (joita alunperin jakeli tyystin eri hahmo Herttakuningatar). Mia Wasikowska on passiivinen kuin Liisa yleensäkin, mutta ilman britticharmia. Johnny Deppin suoritus Hulluna hatuntekijänä on jonkinlainen viharikos transvestiittejä kohtaan, mutta ennen muuta kuiva maneerishow. Hahmo on tarinan kannalta turha, ja ongelma on tasan siinä, että joutavuuden pitäisi jonkin käänteisen logiikan ansiosta tuntua olennaiselta elokuvassa, joka kutsuu itseään Liisaksi Ihmemaassa. Jos et tajunnut tästä kommentista mitään, et tajua mitään Liisasta Ihmemaassa.

Rajansa hölynpölyllä! Emme edes vertaa teknistä suoritusta Avatariin. Liisan toisinaan sumea 3D-efekti on vaisuimpia tähän mennessä näkemiäni. Tuntuu, etteivät tietyt muuta kuin animaatiota sisältävät kohtaukset ole 3D:tä ollenkaan. Tämän ja teoksen G-Force - Miniagentit perusteella elokuvien kääntäminen kolmiulotteisiksi jälkikäteen on tekniikkana luonteva kuin mustavalkoisten filmien väritys. Mikäli 3D-buumi laantuu, niin tällaisilla suorituksilla. Melkein tahdoin nähdä tämän uudestaan, kun näin YouTubesta 2D-trailerin terävyyden ja kirkkaammat värit! Melkein.

Viimeistä iskua varten mainitsemme Steven Spielbergin ohjauksen Hook, joka on jatko-osa Peter Panille. Tunnelataus, seikkailun fiilis, tutkimusretkeilyn riemu, jänskäpelottavuus, sisäiseen logiikkaan panostaminen sokerihumalassakin, mielikuvituksen arvon tunnustaminen, aidoilla lavasteilla saavutettava lämpö, kertomisen arvoinen tarina... Tässä on parikin asiaa, joista Spielberg tietää jotain, mutta omaan anukseensa 90-luvun jälkeen uponnut Burton ei enää rupsuakaan. Tämä on yksi ja ainoa Burtonin työ, jota kohti en aio jatkossa edes sylkäistä: ennen tätä koin Burtonin herrana, jonka epäonnistumisetkin ovat mielenkiintoisempia kuin monien muiden onnistumiset.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa