Jos Avatar sattuisi floppaamaan kuten Speed Racer teki viime vuonna, asia on selvä: ihmiskuntaa ei uhkaa possunuha, vaan käpytauti ja mummokuume. Avatar on tehoste-elokuvien sukupolvenvaihdos, enkä usko, että olen selkeämpää moista aiemmin kokenut. Avatarin fotorealismin ja vaivattoman 3D:n edessä Pixar saa hävetä silmät päästään muista animaatiotaloista puhumattakaan, eikä Avatar ole pelkkää tekniikkaa. Pandora on ennennäkemättömän uskottava elokuvaplaneetta. Fantastisen ekosysteemin yksityiskohtiin on panostettu aivan toisella tavalla, kuin esimerkiksi Pääkallosaareen Peter Jacksonin unelmaprojektissa King Kong. Pandora piru vie on totta. Maailman kuninkaaksi Oscar-gaalassa -98 julistautunut James Cameron on nyt oman maailmansa herra jumala ja kiesus.

Yksi tapa kunnioittaa Avatarin kauneutta on väittää, että kyseessä on yksi vuoden todellisista elämyksistä huolimatta kömpelöstä tarinasta. Kömpelö ei tarkoita huonoa. Pandora on uusi maailma tyyliin Amerikka. Siniset kolmimetriset na'vit ovat luonnon kanssa harmoniassa elävää jengiä tyyliin intiaanit. Jake Sully (Sam Worthington) on sotilas, joka ystävystyy villien kanssa, kuten John Smith rakastui Pocahontasiin. Jätetään väliin iva, sillä Cameron muistaa kyllä maustaa smurffi-inkkari-taruaan. Perusidea on sisällökäs ja mielenkiintoinen ja se aikuisten oikeasti toimii vertauskuvana vaikkapa World of Warcraft -nörteistä: Jake soluttautuu na'vien kulttuuriin käyttäen synteettistä, na'veja muistuttavaa avatar-vartaloa. Avatar-Jake alkaa pian elää täydempää elämää kuin pyörätuoliin jumiutunut ihminen itse, mikä johtaa identiteettiongelmiin. Soppaan kuuluu pari muutakin kiintoisaa jippoa, joita ei tietääkseni ole mainoskampanjassa paljastettu.

Pääpiirteittäin tarina on täydellisen ennalta-arvattava. Ahneet ihmiset tahtovat siirtää na'vit pois pyhältä alueelta, joten lopussa sitten soditaan. Arvasin etukäteen jopa sen, että leffassa nähdään kohtaus, jonka minä romanttisena perverssinä halusin nähdä, koska en ole nähnyt sitä aiemmin muualla kuin unissani. Kyseisestä kohtauksesta ei ole vihjailtu missään yhteydessä - mutta oho, se löytyy lopusta ja se on tasan sellainen kuin sieluni silmin jo näin. Cameronilla on parikymppisen, itsestään liikoja luulevan fantasiakirjailijan ennakoitavissa oleva mielikuvitus. "Pandora on täynnä kasveja, jotka ovat... isoja ja liikkuvia! Ja... neonvärit loistavat yöllä kaikkialla! Voi jepujees, teen tämmösen leffan!" Yritän selittää, että Avatar on suurinpiirtein sama fantasia kuin eräs tarina, jonka kirjoitin itse viisi vuotta sitten. Moni ei yhtäläisyyksien määrää uskoisi. Onneksi Cameronilla on mielikuvituksen ohella käytössään mestariohjaajan muut kyvyt. Tarina yksityiskohtineen on tuttu, mutta se toimii. Sitä ei ole aiemmin toteutettu näin taivaallisella tavalla.

Teoriassa leffa ontuu alussa. Käytännössä nautin enemmän tai vähemmän kaikesta näkemästäni. Kohtaukset voisivat hengittää syvempään. Ehkä se huhu pitää paikkansa, että Avatar kestää alle 170 minuuttia IMAX-teattereiden vuoksi ja tulossa on pidennetty versio kotiin. Jaken ja seksikkään sähäkän na'viprinsessa Neytirin (Zoe Saldaña) suhde kiinnosti minua enemmän kuin muu, joten lähinnä kaipasin lisää romantiikkaa. Ensimmäisen tunnin aikana asioita selitellään. Se kuinka Jake tutustuu Neytiriin ja na'veihin tuntuu yhdeltä pitkältä montaasilta. Juuri näistä fotorealistisista jättiläissmurffeista johtuen Avatar on yksi kauneimmista asioista joita olen eläessäni nähnyt, enkä puhu nyt elokuvista, vaan listasta, jota hallitsevat kuutamon kajastus Päijänteellä, hämärimmät uneni ja Winona Ryder. Täten olisin arvostanut sitä, jos alkupuolelle olisi saatu reilummin rauhallisia keskustelukohtauksia, joissa kuvataan läheltä na'vien kiehtovia kasvoja, jotka ilmaisevat sielunliikkeitä hienovaraisemmin kuin ihmiskasvot arkipäivän Suomessa.

Kun Avatar pääsee vauhtiin, ei totisesti ole kyse kiertoajelusta, vaan James Cameronin toimintaelokuvasta. Kuten aina, Cameron tarjoaa armotonta tykitystä vaativampaankin makuun, mutta ei unohda hahmoja sen keskelle, vaan saa panokset tuntumaan merkityksellisiltä. Kylmää ahnetta hahmoa tulkitseva Giovanni Ribisi on leffan noloin naama, mutta Stephen Lang on mainio pahis, jonka määrätietoiset sotilaan ajatukset ovat luettavissa kulmakarvan asentomuutoksesta. Cameronin Titanic on loistoleffa yksiulotteisilla konnilla. Sitä on tämäkin. Cameron ei tykkää yhtään vahvoista jotka sortavat heikkoja ja onhan tämä oikein söpö asenne.

Avatar paranee paranemistaan. Loppua kohden selviää, että monet joutavista kohtauksista palvelevat sittenkin kokonaisuutta. Kritiikkiä on hieman lausuttu, mutta haluttaessa kaikki se voidaan sivuuttaa, sillä olennaisin juttu minulle itselleni on se, että valutin merta tasaisin väliajoin koko elämyksen ajan, enkä tee tätä yleensä kuin Disneyn piirrettyjä katsoessani. Elokuvilta ei yleisesti kannata odottaa etukäteen mitään, mutta olisi erityisen kova virhe luulla, että Avatar on järkevä scifiraina. Kyseessä on ruokaa sielulle; vuoristoratafantasia lapselle sisälläsi; jotain tällaista.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa