Aivokuolleelle katastrofileffalle lähdetään nauramaan ilman muuta! Tätä mieltä minä ainakin olin. Mainoskampanja on keskittynyt näyttävien maanjäristysten ja tulipallojen esittelyyn ja sen toteamiseen, että maailmanloppu tulee. Voisiko se olla kiehtomatta, kun Independence Dayn ja muun roskan pelleohjaaja Roland Emmerich päättää tuhota koko pirun planeetan vaivautumatta etukäteen kertomaan, mistä elokuva käytännössä kertoo? Katsojia kiinnostaa vain jytinä, rätinä! Ikävä kyllä jättibudjetin elokuvat eivät voi olla roskaa tahallaan. Kun idea on studiopomoille selitetty, elokuvan on täytynyt kuulostaa "klassiselta Hollywoodilta", eli yllätyksettömältä hevonpaskalta. 2012 ei ole kädettömän ohjaajan hupaisa tuhotykitys, vaan kädettömän ohjaajan umpitylsä katastrofidraama.

Kuten mayaintiaanien kalenterista selviää, maailma loppuu 2012. Elokuva selittää, että tämä johtuu auringosta ja käytännössä maan kuori tulee repeilemään. Hallitukset salaavat tulevaisuuden. Ehdimme täten tutustua muihinkin hahmoihin, kuin rasittavan lapselliseen tutkijaan (Chiwetel Ejiofor) ja valikoimaan peruslimaisia elokuvapoliitikkoja (presidentti Danny Glover on sentään lempeä namusetä). John Cusack näyttelee viikonloppuisää, joka päättää viedä lapsensa Yellowstonen kansallispuistoon, joka tulivuoristakin tunnetaan. Ei panikoida vielä. Leffa on yli tunnin ajan kuiva selittelydraama, tai ainakin selittely tuntuu näin pitkältä. Lopulta alkaa ravi ja huuto ylitseampuvien tehostetempausten runnellessa sivistynyttä maailmaa.

Kovimmat tuhot nähdään heti. Toinen näytös muutuu pitkäpiimäiseksi kohtauskokoelmaksi, kunhan useimmat päähenkilöt (heitä riittää) on saatu pahimmasta sivuun. Yhä uusia sivuhahmoja esitellään, jotta pääsemme kurkistelemaan kuinka kaikkialla itketään ja hyvästellään rakkaita. Kaksi vanhaa musikanttia olivat ainoat yksilöt, joista vähääkään välitin, eikä muun muassa heillä ole mitään merkitystä. Katsojan sympatioiden on tarkoitus olla Cusackin väsyneesti vetämän johtohahmon puolella, mutta en tiedä miksi, sillä kun koko ihmiskunta on kuolemassa, pulassa on teoriassa joku mielenkiintoinenkin. Perustylsä Cusack sopii paremmin sellaisiin ohjelmanumeroihin kuin 1408, joissa päähenkilön on tarkoituskin olla mölkerö.

Kaksi tuntia neljäkymmentä minuuttia... Tämä ei ole viihdettä. Lensin perseelleni matkalla teatteriin, mutta rusahduksesta huolimatta toivuin minuuteissa, kun tämä taideteos taas vain aloitti kinkun tienoilta ja tuntien mittaan rappeutti koko ruhoni niin, että puhisin kihtisenä kotimatkan. Leffaa olisi kannattanut typistää kirveellä. On siviileiden hölmö selviytymistaistelu ja on pöyristyttävän epäuskottava kertomus politiikasta. Sinänsä nämä osiot edustavat tuttua, katsomiskelpoista b-luokan tarinankerrontaa, mutta jaarittelua ja toistoa on liikaa. Maa repeää jatkuvasti juuri väärästä paikasta. Samat hahmot nousevat lentokoneella viimeisellä mahdollisella sekunnilla kolme kertaa. Tähän ei saa enää liimata sivujuonia. Ja toteutus voisi olla edes etäisesti tasainen. Osa näyttelijöistä on väkevässä draamassa, osa kevyessä katastrofileffassa, osa komediassa. Woody Harrelson esimerkiksi tekee uransa suomalaisimman suorituksen maailmanloppua ennustavana Kummeli-hahmona. Sitä sopii arvailla, minkä hahmon on tarkoitus liikuttaa, minkä naurattaa ja milloin on kyse stereotypioista ja rasismista.

Rasisteista puheenollen - kaipasin Michael Bayta. En ylistänyt Transformers: Kaatuneiden kostoa, mutta Bay sentään on vilpittömästi hullu. Emmerich ohjaa omaa onttoa tehostespektaakkeliaan uuvuttavan konservatiivisesti ottamatta minkääntasoisia riskejä. Se on kunkin hahmon kohdalla arvattavissa, kuoleeko hän ja jos kuolee, niin miten (marttyyrina? shokeeraavasti? ironisesti?) - ja mukana on muuten myös koira. Ensimmäinen maanjäristys on vuoden sokerisimpia tehostekohtauksia, mutta periaatteessa kaikki on lainassa menneistä spektaakkeleista. 2012 on Deep Impact, Dante's Peak, Meren raivo ja Titanic samassa paketissa, mutta ilman inhimillistä visiota, joka antaisi seikkailuille, tragedioille tai edes tehosteille painoarvoa. Sanokaa mitä sanotte, mutta minä rakastan Bayn Armageddonia, joka A. kulkee sujuvasti, B. on hyvin näytelty, C. on kärjistetyn tunteellinen ja cool, ja D. on siksi hyvin hilpeä. 2012 naurattaa vahingossa joskus, mutta muuten ansiolista jää tekaistuksi. Antelias arvosana 1,5 tähteä tulee tehosteista, joten ei erehdytä, etteikö tämä kuuluisi Helvetin 4. ja 5. piirien ohjelmistoon ironiseksi rankaisuksi tuhlaajille ja laiskureille.