Useimpiin parisuhteisiin ilmestyy demoneita ennemmin tai myöhemmin. Katie Featherston ja Micah Sloat ovat onnekkaita, sillä perkeles alkaa koetella heitä jo ennen papin aamenta. Katie kotkottaa hämähäkin nähdessäänkin. Peruskanalla on kauheasta tilanteesta nokkavia mielipiteitä ja paljon kritiikkiä kaadettavaksi peruskukkonsa niskaan, mutta ei kykyä tai halua tehdä omia järkeen pohjautuvia päätöksiä. Vastaavasti Micah elää miehisen urpossa fantasiamaailmassa. Entäs sitten jos demoni tuntuu olevan todellinen? Tee se itse -mieheltä hoituvat haamujengipuuhatkin! Äijä ei pelkää, eikä akkaa tahi itsesuojeluvaistoa kuuntele, vaan virnuilee rennosti vaikka Helvetin porteilla. Jos katsotaan The Ugly Truth -arvostelussa esittelemääni sukupuoliroolitaulukkoa, kaksi tällaista ihmiskunnan valioyksilöä ovat teoriassa luotuja toisilleen. Mutta miten käy leffassa? Jännitys tiivistyy.

Paranormal Activity on todella köyhän miehen Poltergeist: euroissa laskettuna noin kymppitonnilla askarreltu kummitusfilmi. On hienoa, että tämä pääsee Suomessa levitykseen samana päivänä kuin ökykallis maailmanlopun katastrofipieru 2012, sillä pullistelevan kilpailijan rinnalla pennittömän ohjaajan silmää on kahta helpompi arvostaa. Ei Paranormal Activity syyttä ole suuren amerikkalaisyleisön suosikiksi noussut. Todellisia yllätyksiä tai rikasta tarinaa on turha odottaa, mutta kummituskliseillä saadaan rakennettua tunnelmaa. Suurin osa aktiviteeteista tapahtuu yhdessä ja tietyssä asetelmassa, päähenkilöiden nukkuessa. Asiat liikkuvat. Ääniä kuuluu. Varjoja näkyy. Kyyninen mieli, joka on entuudestaan kyllästynyt tällaiseen spedeilyyn, tuskin saa tästä mitään irti. Henkilökohtaisesti koin imun. Vähitellen tämä loi sellaisen fiiliksen, että jokin todellinen ja pahantahtoinen näkymättömyys on läsnä.

Micahin miehinen päteminen/tyriminen alkaa sillä, että hän päättää kuvata itseään ja avopuolisoa saadakseen todisteita selittämättömistä outouksista, joita Katie on kokenut jo lapsena. Elokuva koostuu kokonaan tästä materiaalista. Leffa on filmattu ohjaaja Oren Pelin kotona, näyttelijät näyttelevät itseään/kaimojaan ja pikanttina yksityiskohtana alku- ja lopputekstit on typistetty minimiin. Tähän on tarkoitus uskoa, leikisti. Näyttelyn ollessa kiitollisen luontevaa ja tilanteen pahentuessa pahentumistaan loogisista syistä, Paranormal Activityn ainoaksi heikoksi puoleksi jää se, että se on hieman liiankin tylsä. "Tylsyys" sinänsä on osuva tehokeino. Esimerkiksi, Micahilla on paitsi rasittavasti itseluottamusta, myös onneton huumorintaju, mikä rakentaa realistisempaa ilmapiiriä kuin se, jos hahmo olisi näppärää ylikirjoitettua dialogia suoltava Peter Venkman.

Paranormal Activityn onnistuneesti keskustelua herättäneisiin trailereihin on leikattu kuvaa ennakkonäytöksiin osallistuneen yleisön reaktioista. Minä näytin enimmän aikaa seipään nielleeltä perusmölkeröltä; pari kertaa virnuilin ajatellessani "jees, heh heh"; sitten tärkeimpänä reaktiona nostin joskus kulmakarvoja sen merkiksi, että koin kylmiä väreitä. Jos fyysinen haukotus oli toisinaan lähellä, kokonaisuus kyllä on kiinnostava kiitos aktiviteettien ja todentuntuisen, parodiastakin käyvän parisuhteen, jonka kaksi aivan tavallista homeovestiittiä eivät aivan tavallisista syistä todella sovi toisilleen, vaikka rakkautta löytyisikin. Inhimillisyyttä hahmoissa, hyvällä maulla rakennettua piinaa, tässä on kaikki mitä tällaiset teokset tarvitsevat. Leffaa vaivaa puolentoista tunnin tauti. Vaikka monet elokuvat ovat tarkoitettuja 65-75 minuutin mittaisiksi, niitä pitkitetään perinteiseen 85-90 minuuttiin lähinnä kai velvollisuudentunteesta.

Ouija-lautaa tuskin tullaan heti kohta käyttämään tehokkaammin rekvisiittana kuin tässä. Spiritismipelleilijöiden tuntema Ouija on yksi niistä monista leluista, joista Hollywood on väsäämässä virallista oheistuote-elämystä. Kymppitonnilla ei tuohon leffaan saada kuin sämpylät kuvausryhmälle. Suosittu vastaus henkilölle, joka ei jostakin pidä, on "tee itte parempi", ja tällä repliikillä sopii nyt kiusata ainakin suomalaisia elokuva-ihmisiä, mikäli joku heistä sattuu jossain Huomenta Suomessa vähättelemään rutiköyhää Paranormal Activitya. Tässä ei ole musiikkia, ei ilotulitusta. Tämä kuuluu lajityyppiin, jossa on jatkuvasti perusteltava, miksi hahmot kuvaavat eri tilanteita. Silti uskottavuus ja viihdyttävyys on saatu tasapainoon. Verrattuna muuten vastaavaan elämykseen The Blair Witch Project, tässä ei kävellä eteenpäin, vaan uskaliaasti pysytellään rajoitetussa ympäristössä, joka alkaa vähitellen tuntua yhdenlaiselta Helvetiltä.

Jos mietin vuoden kuluttua mitä katson uudelleen, katson Poltergeistin, Manaajan tai vastaavan rahalla tehdyn elokuvan. Paranormal Activitylle ei kuitenkaan tarvitse antaa mitään anteeksi, vaan se on omilla jaloillaan seisovaa oivaa ja ammattimaista kertakäyttöviihdettä.