Olen niin synkkä ja taitava että herätän ajatuksia, uhoaa ohjaaja Sam Mendes normaalina päivänä, mutta nyt sama mies on hieman tunteellisella päällä ja haluaisi vain hengailla katsojan kanssa ja kertoa hyviä vitsejä. Jos Mendesin edellinen työ Revolutionary Road on väkevä kuvaus riitelevästä pariskunnasta, Kohti uutta (Away We Go) on jokseenkin yhtä rikas kuvaus kahdesta ihmisestä, jotka sopivat toisilleen. Mendesin esikoisohjaus oli American Beauty. Kohti uutta tuntuu siltä leffalta, joka Mendesin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt ohjata ennen ylistettyä ja palkittua viiden Oscarin draamaa. Sympaattinen ja persoonallinen pieni romanttinen komedia kertoo kolmekymppisestä pariskunnasta. Äiditön ja isätön Verona (Maya Rudolph) saatetaan siunattuun tilaan, minkä miesystävä Burt (John Krasinski) saa tietää harvinaisen käytännöllisellä tavalla. Ongelma perheenperustamisessa on avoparin juurettomuus; tuttavat ja sukulaiset asuvat ympäri Yhdysvaltoja, työtkään eivät sido.

Burtin vanhempien on tarkoitus toimia tukena ja turvana, mutta käppänät lähtevät humpsuttelemaan maailmalle ikään kuin vahingossa. Burt ja Verona karttapallomahoineen päättävät etsiä kodin, eli käytännössä he kävelevät elokuvan ajan eteenpäin. Irrallisissa episodeissa - joiden järjestyksen voisi vaihtaa - pariskunta tunnustelee tilannetta eri kaupungeissa tapaamalla tuttuja ja puolituttuja, jotka ovat pimahtaneita, mukavia tai jotain siltä väliltä. Välillä on helppo innostua, välillä nähty elämä koskettaa, toisinaan on fiksuinta juosta karkuun. Teoriassa mahdollisia loppusijoituspaikkoja löytyy, mutta mikä tekee kodin? Luontevasti itsestään epävarmojen hahmojen ymmärrys elämästä kasvaa matkatessa.

Tasapaino on ominaisuus, jonka tahdon erikseen mainita, sillä ennen tätä näin huvittavan negatiivisen synkistelyn Väärät juuret ja masentavan positiivisen lässytyksen Julie & Julia. Kohti uutta on usein hyvin hauska ja usein ilman suuria syitä myös tunnelmallinen, herkkä ja liikuttava. Elämä on. Kaksi tavallisen oloista ja näköistä ihmistä rakastavat toisiaan ja pohjimmiltaan he hyväksyvät omat ja toistensa virheet ja muutamat kummalliset ajatukset, vaikka joskus stressi ja alakuloisuus saavat ihmisestä vallan - vaikka kaikki olisi aivan hyvin. Muutamassa episodissa kompuroidaan hieman suuntaan jos toiseenkin. Vähintään kertaalleen komedia oli omaan makuuni liian ylitseampuvaa ja vastaavasti kerran tai kaksi "arkiset" asetelmat olivat hieman liian näppäriä ollakseen uskottavia.

Minä en oikeasti tiedä mitään miehistä enkä naisista, mutta näppituntumalta fiilis on se, että avioparin Vendela Vida & Dave Eggers kirjoittama elokuva on tasapainoinen myös kuvauksena kahden kaupasta. Päähenkilöt ja useimmat muut persoonallisuudet ovat ennemminkin pariskuntia kuin yksilöitä. Erityylisissä suhteissa on erilaisia energioita, ja siis yleensäkin energiaa. Tuntuu aina olevan selvää, miksi ketkäkin piruparat ovat yhteen päätyneet, olipa tämä mitenkin terveellistä kenenkin kannalta. Kirjoituspuolella on tehty töitä, ja tykkään tehdä tällaisen havainnon silloin, kun tarinan rakenne on näin alkeellinen.

Mendes itse tuntuu lähinnä rentoutuvan kevyen materiaalin parissa. Sisältöä löytyy toisinaan jo halaamiskelpoisten näyttelijöiden kasvoilta, mutta hyvin usein painopiste on tuhmassa dialogissa ja hupsujen heppujen vuorovaikutuksessa. Lunttasin Revolutionary Roadin arvostelusta, että olen pitänyt Mendesin otteita taiteellisina ja harkittuina, mutta tällä erää ohjaus (kuvaus) ei erityisemmin vedä huomiota puoleensa, vaikka muutama pikkunäppärä otos mieleen jääkin. Kohti uutta on huvittavaa, inhimillistä ja täten puhdistavaa hömppää, eli hömppää. Tämmöisiä kivoja leffoja tehtaillaan tasaista tahtia, mutta ilman Mendesin tasoisen herran nimeä suomalaisille kankaille heijastettaisiin tämänkin sijasta lisää katherine heigliä.