Skavabölen pojat kosketti minua tuhmaan paikkaan, mutta aion hillitä kritiikkini hyökkäävyyttä, sillä kyseessä ei ole tyylipuhdas kotimainen katsojan raiskaus, vaikka lopputulos on sama: kuolio perseessä. En väheksy kotimaista elokuvateollisuutta, mutta on syitä uskoa, ettei kotimaisten elokuvien pääasiallinen kohderyhmä ole puoliksikaan yhtä kiinnostunut elokuvista ja tarinoista kuin yleisestä fiilistelystä. Kuvitellaan, että olet katsonut elämäsi aikana vähintään 14 elokuvaa ja joka toinen niistä on Bond ja joka toisen on ohjannut Timo Koivusalo. Tältä pohjalta Skavabölen pojat liikuttaa kevyesti kyyneliin kuvaamalla kahta herttaista, luontevasti sanailevaa suomalaista pikkupoikaa ikävien, uskottavien asioiden keskellä. Tämä leffa on totta, niin kovin totta! Minullakin on ihania Fazerin parhaisiin ja biisiin Sugar Baby Love liittyviä muistoja! (Ei ihmeellisiä, paitsi suhteessa tähän!) Olen ivasta vapaa todetessani, että parhaimmillaan Skavabölen pojat on elämänmakuinen kuin puolitutun perheen kotivideo. Muutenkin se on yhtä iskevä.

Skavabölen pojat tulee saamaan maamme kriitikoilta keskimäärin 4,3 tähteä, mikä on sääli, sillä tällä porukalla olisi voinut syntyä 4,6 tähden arvostelumenestys. Eturivin suomalaiset näyttelijät (mm. Leea Klemola, Tommi Korpela, Elina Knihtilä) ja nuoret lupaukset tekevät parhaansa ja hyvin pitkälti onnistuvat. Tylsistyneenä tosin on helppo tympääntyä jopa rumaa suomalaista juoppoa näyttelemään luotuun Martti Suosaloon. Ohjaaja Zaida Bergroth on pitkän elokuvan ensikertalainen, mutta yritteliäs, henkilöohjaajana pätevä ja kykenevä rakentamaan moitteettomia kohtauksia. Harmi, että hän rikkoo tarinankerronnan kultaisia sääntöjä. Ensimmäinen sääntö: "koeta rakas pieni ihminen kertoa tarina, jota ei ole kerrottu sataan tuhanteen kertaan tiettyjä sääntöjä noudattaen". Tarina-aihiona toimii se, jossa kaksi lasta (veljekset) muodostavat läheisen suhteen nuorella iällä (70-luvulla) koettelemusten keskellä (lievästi häiriintyneiden vanhempien aviokriisi) ja sitten saamme seurata myöhempiäkin tapahtumia ja sitä, kestääkö suhde. Topi ja Tessu on enemmän cool.

Tekee mieli pureutua ihan perusasioihin. Homo Sapiens oppi puhumaan. Tehostaakseen tarinankerrontaa, ihminen keksi apukeinoja. Yleensä tarinat kylvävät tajuntaan yksityiskohtia. Ne itävät joko salakavalasti tai kenties niitä viljellään avoimesti. Lopulta tarina huipentuu niiden avulla. Kyseessä on riimittelyä. Skavabölen pojat tuntuu aluksi luontevalta kuin elämä, joka ei etene. Sitten leffa todistaa olevansa merkityksetön käyttämällä riimittelytekniikkaa. Elokuva on täynnä yksityiskohtia: on iskulauseita ("toinen ei saa kuolla ennen toista, eikä jättää toista pulaan"), on sivuhahmoja (pikkutyttöjä, horrorisetä, pultsari joka sanoo "olen taikuri") ja on kummallinen esinekin (pääkallo). Jälkimmäinen puolisko on sellaista tervaa, tasapaksua jaarittelua, seuraavan ennalta-arvattavan kohtauksen odottelua, että riimit, joiden on tarkoitus olla hienovaraisia mutta tunteikkaita alleviivauksia, näyttäytyvät tökeröinä sattumina, jotka alleviivaavat ainoastaan käsikirjoituksen amatöörimäisyyden. Riimi on aina uhkayritys: ellei se toimi, koko runo on pulassa. Muutamaa riimiä Skavabölen pojat lypsää, vaikka pointti on jo perillä. Moni yksityiskohta jää kokonaan merkityksettömäksi. Se pääkallo? Taikuri tahtoo sen. Mutta älä jumalauta kysy minulta, mikä on taikurin merkitys käytännössä. (Symbolisen merkityksen opin lehdistömateriaalista.)

En hoksaa, yrittääkö elokuva olla realistinen vaiko taiteellinen. Homma toimii siten, että vanhemman veljen teiniversio muistelee menneitä. Putoavia enkeleitä oli tässä vähän aikaa sitten kiitettävän kiehtova taiteellisen koulukunnan muisteluteos. Myös Skavabölen pojat vihjailee olevansa vähän vertauskuvallisempi tapaus sotkemalla mukaan hieman fantasiaa, unikuvia. Ehkei kertoja ole luotettava? Näkökulma on rasavillien pikkupoikien, eivätkä he ymmärrä vielä elämää, joten ymmärtääkö katsojakaan? Ei? Joo? ...häh? Elokuva unohtaa pian koko tyylikeinon, ellei fantasiaksi lasketa sitä taikuria, joka on pöyristyttävin yksityiskohta kotimaisessa elokuvassa sitten irtopääkummituksen perusraiskauksessa 8 päivää ensi-iltaan.

Elämänkertaelokuvista tulee harvinaisen usein kohtauskokoelmia, koska tekijöiltä uupuu visio: historian havinasta on jäänyt löytämättä se punainen lanka, joka sitoo merkityksellisen henkilön elämän yhdeksi iskeväksi tarinaksi. Skavabölen pojat ei ole elämänkertaelokuva, eikä missään nimessä mitään koivusalomaisen kamalaa kompuroinneista huolimatta. Teos toimii kuten kaavamainen elämänkertaelokuva. Draaman kaari puuttuu. Tärkein ero on siinä, ettei yksikään hahmoista edes ansaitse elämänkertaa. Kokonaisuus tuskin mainittavasti paranisi, vaikka budjetti tuplattaisiin ja näyttelijät ja tekniikasta vastaava tiimi vaihdettaisiin planeetan ehdottomiin huippuihin. Tarina on yksi iso klisee ja tarinankerronta ala-arvoista.