On ylvästä yllättyä, kun elokuvatus ylittää alhaiset odotukset. Harvemmin leffa yllättää alittamalla semmoiset. Haarautuvan rakkauden talo ei oikeastaan kerro riitaisasta avioerosta, vaikka tätä ajatusta on taottu kansan päihin trailereilla keväästä saakka. Pyörivään hyllyyn tumpattuja halpoja dekkaripokkareita mukaillen tekele kertoo rikollisista, jotka ovat hukanneet ison kasan rahaa, mutta ei tästä yllätyksestä tämän enempää. Äkäinen rupsahtanut akka Tuula (Elina Knihtilä) ja kalju luuseri plösö Juhani (Hannu-Pekka Björkman) ovat tosiaan eroamassa. Erilleen he eivät muuta ennen kuin talo on myyty. Kun muita juonenpätkiä on sekavasti pohjustettu, pääsemme hetkittäin seuraamaan riitelyä, joka enimmäkseen toimii viihteenä ja pienin varauksin draamanakin, toisin kuin muu soopa. Kadonneiden rahojen tapaus yhdistyy avioeroon sitä kautta, että Juhani tilaa hämärähemmolta (Antti Reini) kauniin nuoren hutsun (Anne Easteden) näyttelemään tyttöystäväänsä.

Petri Karran romaaniin perustuva käsikirjoitus, josta vastaavat Sami Keski-Vähälä ja ohjaaja Mika Kaurismäki, on amatöörimäinen viritelmä sanan varsinaisessa merkityksessä. Eikä Kaurismäki persoonattoman ilottomilla otteillaan matskua ainakaan paranna. Periaatteessa tavallinen ihmissuhdekomedia ja tavallinen jännäri yritetään sovittaa yhteen siten, että draamakomediaan kuuluvilla hahmoilla on "yllättäviä" suhteita jännäreihin kuuluvien hahmojen kanssa. Yritys ei missään vaiheessa edes näytä onnistuvan. Jos käytetään laskenta-apuna julistetta, olennaisia hahmoja on järjettömät 11. Tähän päälle tulee vielä kaikenlaista, kuten kyttäilevä naapurin setä, semmoinen Kummeli-tason koominen kevennys. Monessa tv-sarjassakin selvitään vähemmällä.

Se on amatöörimäisyyttä selkeimmillään, ettei elokuva päätä mikä on pääasia, vaan harhailee seurailemaan esimerkiksi sitä, mitä "päähenkilön" tarinaa tukeva "sivuhahmo" tekee sellaisten tyyppien kanssa, jotka ovat tukevia sivuhahmoja suhteessa häneen. Lankojen sitominen yhteen vain lisää teennäisyyden tuntua. Sääli, sillä jos pelkkää avioeroa ajatellaan, koossa on perustason setti palikoita, joista varmasti olisi rakentunut kansan syviin riveihin uppoava erofarssi. Asiat, jotka jokainen odottaakin näkevänsä, ovat läsnä. Asiat, joiden on tarkoitus tehdä tarinasta omaperäinen, ovat lainassa miltä lie Varekselta.

Juhani ja Tuula ovat julmia toisilleen luontevasti. Kun pariskunta on eräässä vaiheessa tylyttänyt toisiaan loukkauksin ja tämä johtaa silkkaan kiljumiseen, kohtaus maistuu elämältä ja vieläpä erittäin suomalaiseltakin, eli tavallaan kai persoonalliselta. Björkman ja Knihtilä tekevät töitä koko rahalla mitä heidän sitten tehdä pitääkin. Se latistaa uskottavuutta vain hieman, että molempien hahmojen paras kaveri on karannut sieltä mistä se naapurikin: Tommi Eronen on pumpattu junttigigolo ja Irina Björklund jonkinlainen Unelma Suolle -variaatio. Puskafarssin puolelle mennään viimeistään, kun soppaan lisätään pariskunnan uusina ihastuksina vääntelehtivät lahjakkuudet Ilkka Villi ja Easteden. Varsinkin jälkimmäinen pretty woman on vain marginaalisesti luontevampi kuin Speden muinoin suosimat missit. Kunnianhimoisessa farssissa - hyvässä tai huonossa - tapahtuu ihmeitä. Tässä tapahtuu paljon, mutta kuitenkaan ei oikeastaan yhtään mitään. Loppuhuipennusta ei ole. Leffa vain loppuu. Eräänlaisessa välihuipennuksessa yllätetään panevia ihmisiä. Ja kaikissa suomalaisissa elokuvissa pannaan.

Harhautuneen käsikirjoittajan lato poukkoilee ihan minne sattuu, juonesta toiseen, tunnelmista toisiin, tyylilajista toiseen. Lähinnä näyttelijäköörin parempi puoli pitää tämän sellaisen kotimaisen roskan kuin Naula päässä ja Naula päässä II: Vamma päässä yläpuolella. Suomalaisen elokuvan kausi 2009-2010 on alkanut satunnaisten hymähtelyjen ja haukotusten merkeissä. Aion painaa kaksi sormea vasten päälakeani, kaksi sormea kainalooni, pyöriä ympäri ja huutaa "daa daa dirlandaa" aina kun kotimainen elokuva saa mediassa neljä tähteä tai enemmän. Jos olen keväällä seonnut lopullisesti, se oli odotettavissa.