Rotta sukeltaa soppaan. Kuningatar hyperventiloi itsensä hengiltä, mikä saa kuninkaan vajoamaan itsesääliin. Sopan syöminen on tästedes kielletty ja varokoon itseään sieluparka, joka rottia hyysää! Rotta, se asianomainen, tahtoisi esittää anteeksipyynnön, muttei saa tilaisuutta. Valtakunnasta on tullut masentava paikka, kun sinne syntyy hiiri nimeltä Despero, jonka kohtalona on oikaista tilanne. Kuten kaikki animaatiosankarit, myös Despero on hieman erikoinen: yllätys yllätys, hän ei kuitenkaan ole koko leffan typerin, läskein ja kömpelöin riemuidiootti pässinpää, vaan aito herrasmies, joka ei tunne pelkoa. Despero on myös pienikokoinen dumbokorva, mutta lähinnä tämä pelottomuus on sitä, mikä syrjäyttää Desperon muusta hiirulaiskunnasta.

Nimi "Despero", alunperin "Desperaux" on vihje siitä, kuinka alaviritteinen tarina on. Kuningaskunnassa ei tarvitse pelätä pahaherran tapaisia ulkoisia uhkia, vaan perusinhimillisiä luonnevirheitä. Vuosia myöhemminkin kuningas vain itkeä tillittää tyhjä ilme kasvoillaan. Kokkiparka ei saa enää valmistaa erikoisherkkuaan, joten valtiossa ei enää sada tahi paista aurinko... koska sopan tuoksu ei saa taivasta itkemään, kuolaamaan, tai jotakin sinnepäin. Synkkyys on masentanut prinsessan. Possun näköinen hovineito tahtoisi olla prinsessa itse ja on varsin herkkä sille, mitä hänelle sanotaan. Vankityrmän vartijakin murehtii menneitä valintojaan. Vaan ehkä tästä vielä noustaan?

Desperon taru on vanhan hyvän ajan moraalinen satu, jota kiittelisi mielellään enemmänkin, jos olisi aihetta. Kertoja vääntää rautalangasta, mistä kaikki ongelmat johtuvat ja muistaa muistuttaa, etteivät hahmot ole tuhmia, vaan ainoastaan hieman tyhmiä valitessaan katkeruuden tien. Harmittavasti teos ei ole tyystin vapaa puhtaasta pahuudesta, vaan jostain syystä suurin osa rotista on niin ilkeitä, ettei heitä kannata ymmärtää. Ritaritarinoita ahmivalle, miekkailusta haaveilevalle Desperolle tarvitaan toki vastustajia, mutta olisi kai rotillekin voinut antaa mahdollisuuden sovitukseen kuten ihmisille? Myös hiiristä jää melko ikävä kuva. Despero ei ole suosittu edes perheensä piirissä... Voi juku, kun osaakin masentaa.

Pieni sankarimme on sympaattinen tuttavuus. Ääninäyttelijänä on Jasper Pääkkönen, mutta selvittihän jo Matti sen, että Pääkkönen on oikea mies tulkitsemaan yksiulotteista naiivia höperöä piirroshahmoa. Despero on suloinen myös animaatioluomuksena, ehkä ovat muutkin hiiret, mutta loput otukset, ihmiset ja maisemat eivät ainakaan minun mielikuvitustani kutkutelleet. Jokin elokuvassa tuntuu huutavan: käsinpiirrettynä kaikki olisi pelittänyt paremmin. Desperon Taru ei ole niitä tyyriimpiä tietokoneanimaatioita, mutta kelvollinen tekninen suoritus kuitenkin. Virkistävän vaatimattomat tapahtumat sijoittuvat kuninkaanlinnan holveihin.

Taru kerrotaan hidastempoisesti. Se mitä elokuva yrittää, on kunnioitettavampaa kuin useimmat asiat, joissa se onnistuu. Varsinkin alkupuoli näyttäytyy pitkäveteisenä, kun ei ole selvää, mistä elokuva yleensäkään kertoo. Pidin kuitenkin suuresti siitä, kuinka tekele pyrkii puhumaan lasten kieltä. Ylväs on se perusajatuskin, että yksi pyyteetön, oikeamielinen, periksiantamaton sankari voi pelastaa läheisensä jopa heiltä itseltään. Se miten sivujuonet päätellään ja kohtalaisen vauhdikas loppuhuipennus vievät kokemuksen plussan puolelle. En lähde arvailemaan, kumpi hallitsevista elementeistä korostuu lapsikatsojan silmissä: hitaus vaiko satumaisuus?

Suomenkielinen ääninäyttely sopii erinomaisesti elokuvan yleiseen tunnelmaan. Desperon taru ei ole näitä koko suvun katu-uskottavia kohellusrahastuksia, vaan jotain vilpittömän naiivia kuten nimihenkilökin.