Jos löydät punaisen t-paidan jonkun iäkkäämmän tuttavan luota ja kysyt että kenenkäs äijän kuva siihen on painettu, saat kuulla tarinan sankarista nimeltä Ernesto "Che" Guevara. Tällaisen vanhan kommunistin houraileman tarinan pohjalta on nyt askarreltu kaksiosainen elokuva, jos ensimmäistä osaa on oikein tulkitseminen. Che – sankari onnistuu nimittäin kiertämään kaukaa kaiken kritiikin, mitä historia on Che Guevaraa kohtaan esittänyt. Esittänyt aiheetta vai aiheesta? Se on sivuseikka kritiikin määrän huomioiden. Che – sankari kertoo idealistisesta miehestä, joka omistaa pyyteettömästi elämänsä vapaudelle ja veljeydelle taistelemalla vieraissa maissa. Che on erinomainen sotilas, loogisuuden ja itsehillinnän huipentuma, vallankumouksen moraalinen selkäranka. Minäkin, joka suhtaudun Guevaraan melko myönteisesti, olisin kaivannut munakkaampaa tulkintaa kuin mitä tyylipuhdas propaganda voi koskaan tarjota.

Che – sankari kertoo Kuuban vallankumouksesta. Che on argentiinalainen lääkäri, joka pahasta astmasta huolimatta liittyy Fidel Castron joukkoihin pelastaakseen kansan kenraali Batistalta. Diktaattorista olisi mieluiten päästävä eroon siten, etteivät yhdysvaltalaiset kapitalistisiat saa maasta jalansijaa. Elokuvan rakenne on yksinkertainen. Enimmän aikaa Che ja kumppanit käyskentelevät komeassa pöheikössä, sotien kovasti ja selviytyen lieveilmiöistä. Tasaisen varmasti etenevän vallankumouksen väliin on onnistuneesti leikattu taiteellista heiluvaa mustavalkokuvaa myöhemmästä ajankohdasta, jolloin Che pitää kiihkeitä palopuheita YK:n edessä. Parin kuukauden päästä ensi-iltansa saava Che – kapinallinen kertoo Guevaran myöhemmistä sissioperaatioista.

Ensimmäisen osan imu on kaikesta huolimatta tosiasia, koska olisin erittäin mielelläni katsonut molemmat osat peräkkäin tai yhteen leikattuna, kuten joillakin elokuvajuhlilla on ollut mahdollista. Ensimmäinen osa kärsii draaman puutteesta. Visuaalisessa mielessä toimivaa sodan kuvausta ei voi järin syvälliseksi kehua. Jos satumme kurkistamaan legendan itsensä ajatuksiin, eivät ne ole koskaan perusinhimillisiä, vaan poliittisia ja filosofisia linjanvetoja. Huolimatta siitä miten pitkään elokuva puskasodassa viipyilee, taistelutoverit jäävät vieraiksi. Tutustumme lähinnä tilanteisiin, joista heidän on selvittävä, eikä yksikään ihmiskohtalo, yksikään osuva luoti riipaise millään tavalla. Steven Soderbergh on omaperäinen ja älykäs, mutta jokseenkin tunnekylmä ohjaaja, jonka töistä en yleensä pidä senkään vertaa kuin tästä.

Benicio del Toro vakuuttaa nimiroolissa. Karismaattinen näyttelijä antaa kokonaisuudelle huomattavasti sähköä, tekipä hän ihan mitä hyvänsä, tai ei mitään. Del Toron aura luultavasti saisi katsojan pitämään Che'stä sellaisessakin kuvitteellisessa elokuvassa, jossa tämä sotilas, hui että, tekisi jotain arveluttavaa, mitä leffa ei yritä kiihkeästi puolustella. Otettuamme huomioon vielä sen, että useammin kuin kerran taisteluissa kuolee joku, joka ei typeryyttään suojaudu, voimme ilkeillä, että elokuvan antama kuva Kuuban vallankumouksesta on sen suuntainen, kuin että ikävää oli, kunnes messias saapui johtamaan oikeamielisiä, joista heikoimmat sortuivat elon tielle, ennen kuin diktaattori kammettiin vallasta pienellä hiellä. Elokuvan puolikas päättyy kohtaukseen, jossa sankari kuvainnollisesti ratsastaa auringonlaskuun ja kohti uusia haasteita; todistaen vielä ihan ohimennen, kuinka hemmetin hieno jätkä hän on.

On hankala arvioida elokuvaa, kun siitä on nähnyt vasta puolet virallisesti ja omankin arvionsa mukaan. Ei leffa arvoton ole. Sievistelyn sivussa sillä on paljon fiksuakin sanottavaa. Jos uuskommari tahtoo liittyä t-paitakerhoon, tämmöinen taidolla luotu propagandaviihde on oiva tapa aloittaa. Reilut kaksi tuntia kestävä Che – sankari ei varsinaisesti ole tylsä, mutta tällä haavaa on vaikea kuvitella, että yli neljä tuntia on perusteltu kesto kokonaisuudelle. Mikäli jälkimmäinen osa sisältää yhtä paljon hengailua kuin tämä, aion julistaa, että materiaalista olisi pitänyt leikata yksi napakka kolmen tunnin versio.