Ihminen, olet syytön kunnes toisin todistetaan. Yksilö saattaa toki vaikuttaa niin syylliseltä, että muilla on oikeus yrittää selvittää totuus, vaikka se "toistaiseksi viatonta" vahingottaisikin. Mikä sitten antaa oikeuden epäillä lähimmäistä? Riittääkö, jos on vähän sellainen fiilis? Mummoni ollessa höpsähtämässä, tapasimme sairaalassa naisen, jonka kanssa hän tuli juttuun. Kaikkien mielestä eukko oli oikein mukava: vain minä huomautin, että jo naamasta näkee, että muijalta on lamppu himmennyt. Myöhemmin mummot kirjaimellisesti karkasivat - eikä idea ollut munmummuni! Katolisen koulun rehtorilla (Meryl Streep) on kutakuinkin yhtä epämääräinen ja jyrkkä fiilis siitä, että isä Flynn (Philip Seymour Hoffman) tykkää alttaripojista hieman liikaa. Onko hänellä oikeus sanoa epäilyksensä ääneen?

Akka ei lupia odottele. Hän on hyvin kireä, kirkon perinteet ja valat kuolemanvakavasti ottava onnettomuutta elämässään kohdannut nainen, joka elää työlleen. Oppilaat ja nuoremmat nunnat pelkäävät häntä, kuten on tarkoitus. Sisar James (Amy Adams) kertoo eräänä päivänä, että pappi pyysi kesken tunnin luokseen oppilaan. Jälkikäteen poika tuoksahti alkoholilta ja vaikutti masentuneelta. Pojan tilanne ei ole simppeli, vaan hän uutena ja etnisesti erilaisena kärsii yksinäisyydestä. Kuitenkin jo nunnan sanat ja muutama vilkaisu isä Flynnin perään saavat rehtorin epäilemään pahinta sellaisella varmuudella, että sisarparka on pudota kärryiltä.

Ken ei näe pintaa syvemmälle, ei varmasti pidä rehtorista. Vastaavasti isä Flynn vaikuttaa mukavalta mieheltä, joka tuntuisi välittävän seurakuntalaistensa hyvinvoinnista enemmän kuin ilottomasta katolisesta kaavamaisuudesta. Onko kuitenkaan muulla väliä kuin totuudella? Rehtorilla ei varsinaisesti ole todisteita epäilyksiensä tueksi. Papilla taas on esittää järkeenkäyvät selitykset siitä, mitä on oikeasti meneillään. Koska kyseessä on kieroa elokuvataidetta, rehtorin näkemät härkäset eivät ole täysiä kärpäsiä katsojallekaan, vaan mahdollisuus pysyy ilmassa: ehkä pappi valehtelee, ehkä ei. Tilanne kärjistyy kärjistymistään, mutta ei niinkään uusien tapahtumien, kuin sen kerran heränneen, hellittämättömän epäilyksen vuoksi. Jos vaaka ei kallistu suuntaan tahi toiseen, se sentään tulee selväksi, että joko rehtorin tai papin toiminta miellyttäisi itseään Saatanaa.

Doubt - Epäilys sai neljä Oscar-ehdokkuutta näyttelijäntyöstä. Melkein kiva juttu. Näyttelijät ovat kautta linjan erinomaisia, mukaanlaskien ilmeikkäät lapsinäyttelijät. Streep tekee selkeimmin arvotyötä. Rehtori on periaatteessa kylmäkiskoinen jankuttaja, mutta Streep ei anna katsojan tuomita hahmoa heppoisin perustein. Hoffman on oma erinomaisen vakuuttava itsensä, joskin yllätyksettömästi. On hankala kuvitella, miten elokuva toimisi vähäisemmillä taitureilla, sillä nykyinen kokonaisuus ehdottomasti hyötyy siitä, ettei näihin tuttuihin naamoihin ole koodattu loppuratkaisua. Adams on kuin katsojan ruumiillistuma viattomana mielipidettään etsivänä sivustakatsojana konkareiden puristuksessa. Kolmiyhteyden kutkuttavuuden ymmärtää viimeistään kun Adams jätetään taka-alalle.

Erinomaisen hallitulta ja osuvalta tuntuvaan kokonaisuuteen lyö särön loppupuoliskolle sijoittuva kohtaus, jossa tumman pojan äitiä näyttelevä neljäs Oscar-ehdokas Viola Davis käy lähinnä niistämässä nenäänsä limojen jonkun aikaa löllyttyä. Kohtauksella yritetään tuoda elokuvaan uutta näkökulmaa, jolla se ei kuitenkaan tee yhtään mitään. Kohtaus periaatteessa kruunasi juoksevan teoriani siitä, että elokuva asettaa symbolisella tasolla vastakkain kylmäveriset äidit, jotka uhraavat vuoksemme kaiken, ja leppoisat isät, jotka ovat parhaita kavereitamme kun se on heistä kivaa. En kuitenkaan kuollaksenikaan keksi, miten kohtaus ja hahmo palvelevat tarinaa. Edes alttaripoika itse ei ole pääasia, vaan se epäilys.

Tämä poislaskien, Doubt on toisen tuoreen puheliaan draaman Frost/Nixonin tapaan tiivistunnelmaisempi jännäri kuin useimmat varsinaiset jännärit. Kiinnostavat hahmot yrittävät selättää toisensa sanoilla ja eleillä panosten ollessa kovat. Tässä tapauksessa sitä tulee odotettua huomion herpaantumatta, olenko juuri minä oikeassa, väärässä, vai onko sillä edes mitään merkitystä. Kaikki rakentuu yhden sanan mittaisen käsitteen ympärille. Bravo.