Adolf Hitler oli niin sitkeä pahaherra, ettei häntä kyennyt lopultakaan surmaamaan kuin Adolf Hitler. Oikeamieliset saksalaiset luulivat muuta. Operaatio nimeltä Valkyrie oli yksi führerin kaatamisyrityksistä, johon kuului myös jatkotoimenpiteitä, joiden oli määrä kampata natsipuolue vallasta ennen uutta pikkuhitleriä. Tom Cruisen tähdittämä Operaatio Valkyrie yrittää tehdä traagisesta epäonnistumisesta jännärin ja alleviivata siinä sivussa, että Natsi-Saksassa eli suuria sankareita ja myös tavallisia ihmisiä, jotka nyökyttelivät natseille vain koska pelkäsivät.

Tuotantoarvot ovat kunnossa, ainakin laukaus ammutaan ja mukaan on muilutettu räjähdyksiäkin. Historiallinen salaliitto, eli lähinnä keskustelujen sarja, tuskin kuitenkaan kerjää tulla kerrotuksi viihteellisen Hollywood-jännärin muodossa. Ohjaaja Bryan Singerin tiimin tärkein taiteellinen ratkaisu on se, että jännittävällä musiikilla ja kameratyöskentelyllä sellaisistakin kohtauksista tehdään jänniä, joilla voisi olla jotain älyllistä merkitystä hahmojen pään sisälle pyrkivässä laatudraamassa. Kiitos: ilman signaaleja olisi hankala arvata, että myös allekirjoituksen rustaus ja rintaäänellä haastaminen on jännittävää. On arvattavissa, että päähenkilöt onnistuvat tietyissä hankkeissaan, koska muuten elokuvaa ei olisi tehty. On selvää, miten heille lopulta käy. Operaatio Valkyrie on siis "ennalta-arvattava" jännäri tuhoon tuomituista sakemanneista, jotka eivät tykkää Hitleristä, koska eivät tykkää. Sellaisena se on lopulta ihan katsottava, muttei vakuuttava.

Jos olet koskaan huokaillut sille, että muinaiset roomalaiset haastavat jenkkiaksentilla, Operaatio Valkyrie antaa aihetta itkuun. Mieleen maalautuu kuva: 40-luvulla kaikki saksalaiset olivat natseja - mutta onneksi maassa asui myös brittejä ja yksi amerikkalainen skientologi! Eläköön siirtolaisuus? Tom Cruisen maine ei ole ongelma. Silläkään ei ole merkitystä, että elokuvassa puhutaan englantia. Sillä on, että korkea-arvoisia, lojaaliuttaan punnitsevia saksalaisia on palkattu näyttelemään Royal Shakespeare -teatterista karannut ryhmä brittiläisiä brittiaksenttia vääntäviä britteyden perikuvia. Kun Kenneth Branagh, Bill Nighy, Terence Stamp, Tom Wilkinson, Kevin McNally ja Tom Hollander seisovat natsiuniformuissa, kohtauksesta ei puutu kuin Aatua näyttelevä John Cleese. Aitoja saksalaisia tuntuvat olevan vain parit tyypit taustalla, kuten arjalaisen näköiset nuorukaiset, joita kamera uhkaavasti zoomailee. Jos joku puhuu saksalaisella aksentilla, hän on natsi henkeen ja vereen. Melkoista symboliikkaa, herra Singer!

Vertauskuvat unohtaen, Operaatio Valkyrie tekee varsin hyvää työtä kuvatessaan, kuinka paljon harmaata aluetta tosinatsien ja salaliittolaisten välille mahtuu. Karismaattisten laatunäyttelijöiden ansiosta on vaivatonta muistaa, kuka hahmo on kukakin ja mitä he pääpiirteittäin tilanteesta tuumivat. Hahmoja kuitenkin on paljon ja nämä ajatukset rajoittuvat lopulta lauseeseen tai kahteen. Operaatiota johtavaa eversti Claus Von Stauffenbergiä näyttelevä Cruise kuulemma näyttää esikuvaltaan, mutta on melko turvallista sanoa, ettei varsinkaan hän elä esikuvansa ajatuksia. Cruise patsastelee läpi elokuvan ollen jäykkä yksiulotteinen korkean moraalin kiiltokuvapoika, jossa mieleenpainuvaa ovat lähinnä monet vammat. Tämä elokuvahahmo ei ole sankari, hän on mies jolla ei ole menetettävää.

Murhayrityksen toteutus ja epätoivoinen vallankaappausyritys ovat mielenkiintoista seurattavaa, koska ne kääntyvät kivuttomasti jännitysviihteeksi. Aivan niin: kun elävä kuva tempaa mukaansa, kukaan ei välitä, onko kokonaisuus vimpan päälle autenttinen historiantunti. Elokuvan alku on jopa tahattoman koominen brittien ja kaikkien hukattujen mahdollisuuksien yhteisvaikutuksesta, ja tämä on juuri se vaihe, jossa panokset asetaan. Elokuvalla olisi runsaasti aikaa tutustuttaa meidät muutamaan avainhenkilöön: se kuitenkin vain toteaa, että natsit ovat Stauffenbergin mielestä julmureita, ja alkaa pinota veteliä, yhdentekeviä kohtauksia peräkkäin, kunnes pääsemme itse asiaan.

Edustavatko natsit tosiaan niin puhdasta pahuutta, ettei leffan tarvitse edes kysyä, minkälaiset ihmiset ovat valmiita pettämään maansa paremman huomisen tähden? Ehkä edustavat. Kuitenkin epäilen, että jos ymmärtäisimme salaliittolaisia syvemmillä tavoilla, heidän puolestaan olisi hyvinkin helppo jännittää, vaikka loppuratkaisu tiedossa onkin. Oikea tapa tehdä jännäri olisi ollut tehdä draama.