Mestariohjaajien megaleffoilla ja viikon tv-tortuilla on yleisiä eroja, joista en piittaa tänään. E.T. the Extra-Terrestrial 2 ei kiehtoisi, jos Spielberg ohjaisi sen itse. En muista, sanoiko hän mitään perinnöstään, kun Ready Player One kerjäsi kommenttia. Omaelämäkerrallinen The Fabelmans vaikuttaa nimeä myöten etovan imelältä, enkä koe kiireelliseksi nähdä Disclosure Day'ta, joka on kuulemma sitä, miltä se vaikuttaa: Spielbergin vanhoja kysymyksiä ilman vastauksia. Spielberg on nähty.

Allen kopioi E.T.:tä jo julisteellaan. Alkumontaasi tiivistää E.T.:n löyhästi: Petey-poika ystävystyi höpsön ufomiehen kanssa ja muutkin lapset tapasivat sen, mutta sitten se lähti. Petey on nyt täysi-ikäinen elämäntapaluuseri, jonka arki pyörii Allenin muistelemisen ympärillä. Kun Allen palaa, on aika puhua hieman kypsempään sävyyn siitä, mitä se täällä tekee.

Sitä luulisi, että idea esitetään aikuisten vitsinä Paulin ja Tedin tyyliin, mutta perheet voivat katsoa tämän E.T.:n jälkeen (kunhan muistamme, että myös E.T. saattaa traumatisoida nuorimmat). Kukaan ei luule, että leffa lähentelee E.T.:n tasoa, mutta painotan aidosti kiinnostuneeni siitä, että leffa vaikuttaa sekä kunnioittavan E.T.:n henkeä että tähtäävän ironiseen huomioon, johon Spielberg ei kykenisi.

Alussa on paksusti 90-luvun nostalgiaa kuten Turtleseja. Petey muistelee näitä vasta Allenin kanssa, mutta nostalgikoille on selvää, että pakkomielteitä on monenlaisia. Peteyn elämän traagisuus alleviivataan - mutta sitten Allen palaa. Allen on yhä kiva. Aikuinen saa yhä suosia myös E.T.:tä. Öh. Aikuinen tosin saattaa toivoa papukaijaa kyvykkäämpää keskustelukumppania? Leffa kulkee raukeasti ja sijoittuu rajattuihin ympyröihin, joten homman varsinaista pointtia ehtii arvailla. En tylsistynyt.

Persoonallisuutta löytyy. Osittain se johtuu epämääräisyydestä. Leffalla on ideoita ja vitsejä, jotka ovat selvästi parempia teorian kuin toteutuksen tasolla. Uskon leffan tiedostavan, että vihjailu tapaa olla antoisinta. Useimmat kortit paljastettuaan leffa koettaa kehittää energioita muilla keinoilla eli pitkälti ylinäyttelemisellä.

Vihjailuvaiheessa epämääräinen rytmi on luovuutta. Vaikka aloin nähdä saumat, koin loppuun saakka, että on palkitsevampaa kirjoittaa leffa valmiiksi päässään, kun kömpelyys on rehellistä eikä (täysin) algoritmimaista. Hetkeä ennen tätä teosta jaksoin 10 minuuttia elokuvaa The End of Oak Street, jota en katso loppuun, koska yksi päähenkilöistä on kriisiytynyt kirjoittaja kuten joka toisessa kirjoituksessa.

Allen on paras kotiufoilu sitten Lilo & Stitchin... uuden version (2025). Se kierrätys kärsi Disneyn tyyliin tekijöiden sokeasta narsismista eli valmiiksi rakastettujen käänteiden peukaloinnista, mutta sekin, mikä jätettiin ennalleen, edustaa terävämpää kerrontaa kuin Allenin rönsyilevä jälkimmäinen puolisko. On kivaa, kun tarinaan saadaan "pari uutta muuttujaa", mutta mm. siitä voidaan keskustella, onko Napapiirin sankarien Pikku-Mikko osuva muuttuja E.T.:ssä.