Mitä tulee tarpeettomiin, vähäenergisiin, 30 vuotta myöhässä oleviin jatko-osiin, Beetlejuice Beetlejuice on yksi parhaista. Michael Keaton on yhä aito Betelgeuse & rutosti seksikkäämpi kuin Vesku viimeisissä Turhapuroissa. Vitseissä riittää toistoa, mutta erilainen rakenne auttaa myymään ne ja sen, mikä tapaa muuttua vuosien saatossa väkisin.

Ykkönen ja Heathers ovat oivimpia syitä ihastua Winona Ryderiin pentuna. Hänen hahmonsa Lydia oli sarkastinen goottiteini, josta on varttunut Ryderin tapainen pöllähtänyt täti, joka on aarre mukavuusalueellaan ja pihalla muusta. Lydialla on aaveshow telkkarissa kuten Haamujengi II:n Venkmanilla, mutta hän ei vaikuta Venkmanilta napsiessaan pillereitä vessassa. Ryderin fanit eivät vain hyväksy vaan syleilevät tätä, jolloin tämä perustelee useimmat raukeat vaiheet. Lydian tytärtä näyttelevän Jenna Ortegan tehtävä ei ole korvata Lydiaa vaan ihmetellä pöllähtänyttä äitiä, maanista isoäitiä Catherine O'Haraa ja "muuta". Komedia tarvitsee tavista; klassikko ymmärsi tehdä heistäkin kummituksia.

Biomanaaja Betelgeuse ei ole kehittynyt, mutta hän on ehkä hieman lannistunut. Tuonpuoleiseen vangitulla demonilla ei ole kiire häslätä. Vasta kun hänen ex-vaimonsa vannoo kostoa, hän vaihtaa toimistotyöt juonitteluun ja hieroo diilejä elävien kanssa. Pääjuoni pysyy hämäränä pitkään, mutta rönsyily palvelee, kunhan ymmärrämme tämän farssiksi. Loppupuoli ei vahvista satua järkeväksi, mutta myrkylliset ja tärkeät ihmissuhteet ovat melko jämäkkä teema. Ohjaaja Tim Burton jaksaa vauhkoilla riittävästi, jotta hänen varhaisten töidensä kieroon kasvattamat löytävät teoksesta tunnetason totuuksia.

Monica Bellucci näyttelee Betelgeusen kokoon parsittua exää, joka on Betelgeusea vaarallisempi. Vaikka tahtoisimme uskoa, että Burton rakastui Helena Bonham Carteriin oman Apinoiden planeettansa johdosta, totuus on se, että ennen apinaa Bonham Carter näytteli Frankensteinin hirviön kokoon parsittua morsianta, minkä jälkeen Burton teki hänestä Corpse Bridensä. Nyt - 10 vuotta eron jälkeen - Burton käsittelee "corpse brideä" roistona ja toisaalta fetissimäisemmin kuin koskaan aiemmin, millä viittaan hahmon ensimmäiseen kohtaukseen. Hyi, Burton. Tuhma Burton.

Heikkouksia. Ortega on yleisesti miellyttävä, mutta hahmon oma sivujuoni alkaa niin kuivana, että se on "corpse brideä" parempi syy todeta, ettei arkitodellisuus Burtonia motivoi. Lydian kuolleen isän käsittely on hauska juoni sinänsä, mutta se on outoa, että leffalla on useita tapoja muistuttaa alkuperäisen näyttelijän naamasta (mm. maalaus), vaikka näyttelijä on peruttu kärkevästä syystä. Alunperinkin turhien mutta yllättäneiden hiekkamatojen paluu on yhtä laimeaa laskelmointia kuin veikkasin. Ja: ainoa hyvä asia mestari Willem Dafoen näyttelemässä kuolleessa näyttelijässä on se, että fiktiivinen näyttelijä, joka varmasti näytteli näyttelijöitä eläessään, on kuollut.

Ykkönen on yksi eniten tuijottamistani taideteoksista, kakkosen loksahtaessa yhtä selkeään lokeroon päässäni. On jatkeita, jotka eivät pärjää klassikolle, mutta jotka ovat niin rapeita ihmiskunnan muihin saavutuksiin nähden, että ne ansaitsevat innokkaan apologeettistä puolustelua. Jatko-osakin on täynnä motivoituneita suorituksia, hauskoja fyysisiä tehosteita ja muuta suhteellista anarkiaa. Mieto kauhukuvasto edustaa meksikolaisen kuolleiden päivän positiivista henkeä, ollen kuitenkin ensisijaisesti ohjaajan näköistä. Leffa tekee hahmoilla enemmän uutta kuin Haamujengi II, vaikkei reseptiä rikota aivan yhtä herkullisesti kuin tekee itseparodia Gremlins 2. Jos on pakko päivittää vertaukset 2000-luvulle, niin: jo Keatonin ja peura-ajovaloissa-Ryderin pääosasuorituksissa on enemmän säpinää kuin Burtonin töissä sitten Sweeney Toddin (2007).