Nimetön, Michael Fassbenderin näköinen palkkamurhaaja ilmoittaa ammatin varjopuoleksi tylsyyden. Odotellessaan tilaisuutta painaa liipaisinta hän myy itsensä rutinoituneena ja metodimaisena sisäisessä monologissaan. Hänellä ei ole ideologiaa. Jos hän kaipaa jotain, niin tilaisuuksia luovuuteen. Metodimainen, kylmä ja karismaattinen on David Fincherin ohjaustyylikin, joten päähenkilöä on helppo kunnioittaa alustavasti. Pian se apina kuitenkin huristelee mopolla poliiseja karkuun mokattuaan heti ensimmäisen temppunsa, joten teoksella on tilaa olla aidosti kiinnostava.

Fassbender on jo elävöittänyt ilkimyksiä ja robotin. Nyt on pieniä sävyeroja jo ilmeettömissä ilmeissä ja juoksutyylissä. Herra ammattilainen on huolissaan, eikä hän olekaan moitteettoman itsetietoinen. Jos palavasti tahdomme tällaisten leffojen purkavan väkivaltafantasiat, ehkä tartumme jo siihen väitteeseen, että päähenkilö "ei välitä ***tuakaan". Aito robotti ei kiroilisi! Se oli siinä. Pääsin jotakin kirjoittamaan, joten olemme voiton puolella. Jos tällaiset ansiot ovat todellisia, tällaiset ansiot ovat aina "hienovaraisia". Hienovaraisuus on pelkuruutta, muttei pahempaa sellaista kuin kaikki muu tällä alalla.

Leffa on: rikos- ja kostojännäri. Sankarin moka johtaa vastatoimiin, joita hän ei hyväksy. Hän jäljittää syyllisiä maasta toiseen kuin mikä tahansa etsivä, agentti tai näennäisrealismin rajoittama Punisher. Se on sallittua. Se on sujuvaa. Suorittajamiestä on kiinnostavaa seurata, sen ollessa yhä etäisesti jännittävää, ettei ole 100% selvää, minkä tason osaaja ja psyko hän on, vaikka hän on: osaaja ja psyko.

Fincher ei slummaillut edes ohjatessaan eurodekkarin The Girl with the Dragon Tattoo. Hän käsitteli suosittua teosta arvostettuna teoksena kuin Bill Condon ikimuistoista Twilight nelosta. En ole varma, slummaileeko Fincher nyt. Sarjakuvasta lainatut raamit ovat sotkua, jota kuka tahansa sutaisisi vartissa, mutta toteutus on terävää. Ajoittainen pikkutarkkuus hahmopuolellakin herättelee kysymään, onko tässä tarina ja teemoja, vaikka herra terminator toistelee mantrojaan. Fincherin edellisestä trilleristä on tovi, mutta hänen matkansa psykopaattikuiskaajana eteni älyllisempään suuntaan myös Mindhunter-sarjassa. "Joku kostoputki" on laiska aihe, mutta joskus laiskuus on ruma sana takuutavaralle.

On intiimi toimintakohtaus, joka asiayhteyden avustamana on vakuuttavampi kuin mikään uusimmassa John Wickissä. Tämä ei kuitenkaan ole toimintaelokuva. Huomion vangitsee sekin, kun Tilda Swinton tarjoutuu avaamaan palkkamurhaajien psykologiaa vaihtoehtoisesta näkökulmasta, mutta tämä ei totisesti ole keskusteluelokuva. Tämä on tyyliharjoitelma. Tämä on tuote, joten ruokin sitä teoriaa, että Netflixille sitä sun tätä väsäävä Fincher lunasti tällä luvan tehdä Mankin tai uuden "Mankin" kolmelle katsojalle. Tämä olisi vakuuttava käyntikortti aloittelevalta ohjaajalta, jonka budjetti oli miljoona taalaa. Jos se koominen väite pitää paikkansa, että Fincher käytti tähän 175 miljoonaa, se on suoratoistoajan diili eli summa meni omaan taskuun sovitusti.

Ja tosiaan: Fassbender on palannut! Kirjaimellisesti. Useamman vuoden jälkeen. Ei haittaa.