Olen aina tahtonut halkaista pääni kompastuttuani suihkussa ja joutua fantasiamaailmaan, jossa Schwarzenegger ja Stallone liittoutuvat opettaakseen minut lyömään nyrkillä ikäviä ihmisiä, kuten kenkkuuden keisaria. Koska meillä kaikilla on samantapainen fantasia, potkusankarit Jackie Chan ja Jet Li ovat päättäneet näytellä ensimmäistä kertaa yhdessä elokuvassa, jossa halpoja kung fu -filmejä fanittava nössö (Michael Angarano) tippuu katolta kourassaan sauva, joka teleporttaa hänet muinaiselta Kiinalta näyttävään lavastekokonaisuuteen. Pian heppu jo pullistelee lihaksiaan, saatuaan neuvoja Chanin juopolta kulkurilta ja Lin jäykältä munkilta. Enää sankareiden ei tarvitsekaan kuin kävellä eteenpäin voittaakseen kajalia käyttävä pahuuden kenraalin (Collin Chou). Vai pitäisikö sanoa jadekajalia käyttävän jadepahuuden jadekenraalin? Jade se on semmoinen sana, joka saa kaikki asiat kuulostamaan muinaisesti kiinalaisilta. Jadeseikkailuun osallistuu myös kaksi nukkemaisen nättiä jadetarta, hyvä ja paha.

On mukavaa nähdä kaksi näin kuuluisaa, näin pitkään heilunutta toimintatähteä yhdessä isolla kankaalla. Kuten varsin useissa kahden tähden elokuvissa, kahden tähden vuorovaikutus jää harmittavan vähäiseksi. Vaikka varsinkin Chanilla on jo toinen jalka haudassa (suhteutettuna siihen, mitä hän teki nuorempana), on kahden mestarin pakollinen kaksintaistelu varsin energinen kohtaaminen, jonka molempien herrojen fanit tahtovat jossain vaiheessa katsastaa. Kahden koulukunnan mestarien kouluttaessa nörtistä ninjaa, pääsee myös fyysinen huumori kukkimaan jokusen minuuttia tyylillä, josta Chan tunnetaan. Sitten Li kusaisee Chanin päälle ja yhteistyö oli pitkälti tässä. Olisin kernaammin katsonut kaksi tuntia Chania ja Litä potkimassa toisiaan, kuin heppujen viuhahtelua kaavamaisen fantasiaseikkailun pyörteissä.

Sen lisäksi, että kyseessä on jälleen yksi tarina eteenpäin kävelemisestä ja taikaesineen tumppaamisesta jonnekin, The Forbidden Kingdom – Kaksi Mestaria lainailee vapaasti kiinalaista mytologiaa. Ennen muinoin teleporttisauva kuului itselleen Apinakuninkaalle (jälleen Jet Li), jota taikavoimainen jadekenraali veti nenästä keskellä ottelua universumin herruudesta, tms. Apinakuningas on viettänyt pienen ikuisuuden maagisen kivikuoren sisällä, joten kiva hänen kannaltaan, että joku jaksaa palauttaa sauvan elokuvan mittaisesta patikkamatkasta huolimatta. Joko kerroin, että kenraali on tosi paha? Hänellä on viattomien koteja poltteleva armeijakin. Pitkän aikavälin paha suunnitelma uupuu, mutta mitäs pahaherra moisilla kliseillä.

Rob Minkoff oli toinen Leijonakuninkaan ohjaajista, ennen kuin mies taantui ja alkoi käyttää oikeita näyttelijöitä. Mestariteosta ei ole taaskaan syntynyt, mutta ainakin Minkoff on ymmärtänyt mennä kameroineen paikan päälle kuvankauniiseen Kiinaan ja palkata veteraanipotkijoidensa avuksi Yuen Woo-pingin, jonka taistelukoreografiat ovat jo käsite aasialaisia seikkailuja imitoivissa jenkkileffoissa. Ei tätä nukahtamatta katso, mutta ainakin nukkuessaan näkee kauniita unia. Taistelukohtauksia on riittävästi ja niissä heilutaan näennäisen asianmukaisesti, mutta kunnianhimoa on selvästikin ollut vain kirjanpitäjillä ja vilpittömyyttä Chanilla, joka möläytti taannoin, ettei hän väitä leffaa hyväksi, jotteivät (aasialaiset) fanit pety.

Iänikuinen tarina fantasiamaahan tippuneesta kakarasta riittää jo itsessään perusteluksi väittämälle, että elokuvalta uupuu sielu. Muutenkin tuntuu, että Minkoff yrittää tarjota "ihan samoja asioita", kuin mitä löytyy "niistä leffoista, joita nuoret pojat vahtaavat", ymmärtämättä ihmeemmin mitä on tekemässä. Noin esimerkiksi ei ole kovinkaan kiinnostavaa katsella vaijerien kanssa pelleilyä, kun budjetti kerran olisi sallinut uskottavammankin lentelyn. Ainakin kuvittelen vaijerien käytön olevan tökeröä vain siksi, että tökeröä se on myös moninkertaisesti pienemmällä budjetilla tuotetuissa (sympaattisissa) elokuvissa, joita on lähdetty kopioimaan suoraan.

Muistutan nyt vielä kuitenkin, että tässä esiintyy Jackie Chan ja Jet Li. Molemmat.