Mysteerijännäristä ei kuulemma kannata tietää mitään etukäteen. Kuulemma? Sekin on johdatteleva tieto.

Synkkänä ja myrskyisenä yönä nainen oppii, että hänen vuokraamaansa taloon on asettunut mies. Kumpikin vilauttaa kuittia. Nainen empii talon jakamista naisena, miehen ollessa siedettävä mies: miehen ei pidä listata mahdollisia rikoksia, eikä julistaa tätä onnen potkuksi, vaan ymmärtää. Onko mahdollista jatkaa rupattelua lipsumatta vääriin suuntiin?

Samassa tilanteessa en avaisi akalle ovea, mutta näkökulma on onnistuneesti hänen. Maistelin vaivautuneen tunnelman myönteisiäkin mahdollisuuksia, tarkkaavaisuudesta tinkimättä. Arvostelu-urani lähentelee vaihetta, jossa kaikki vastaantulevat hullut ajavat väärää kaistaa, joten kun leffa kerrankin toimii, pyrin varautumaan tulevaan: en aio vaatia, en pettyä. Jos odottamattomasta kohtaamisesta kertova rajattu romanssi tyyliin Rakkautta ennen aamua kelpaisi, emme odota vaan pelkäämme luvattuja käänteitä, mistä trilleri hyötyy. Jepujee.

Olennaista on tämä: uskoin katsovani hallittua kerrontaa. Kaikella ei tarvitse olla matemaattista merkitystä, jotta kaikki palvelisi tunnelmaa ja johdattelisi tulkitsemaan annetuissa rajoissa. Sillä, mistä elokuva kertoo, ei siis ole merkitystä verrattuna siihen, että illuusio eheydestä murenee.

Uskon osaavani antaa esimerkin ilman paljastuksia, koska henkilökohtaiset mieltymykset ovat kätevä osa sitä. Elokuvista kertovat elokuvat... Urputan niistä, vaikka ne tekisivät muutakin. Löydetystä kuvamateriaalista koostuvat trillerit ja mm. Cabin in the Woods ja 8MM ovat "elokuvista kertovia elokuvia" myös, joten ei ole syytä lannistua vielä, kun nainen kertoo hakevansa töitä dokumenttielokuvasta.

Mutta riippumatta A. siitä, mistä Barbarian kertoo, B. siitä, mitä se sanoo alasta, ja C. siitä, ovatko tietyt asiat universaaleja, Barbarian käsittelee alaa myös siksi, että tekijät ovat alalla. Tahdon leffojen olevan relevantein taidemuoto, joka kertoo kaiken maailmasta ja unelmista. En koe, että leffa-alasta tarvitsee sanoa enää mitään 100 vuoteen. Lukemattomien sisäsiittoisten teosten jälkeen ei ole toista teemaa, jonka aikana olisi helpompaa tuomita yksityiskohta turhaksi ja/tai laiskaksi.

Alku toimii esimerkillisen luontevasti. En kuvaile alkua komediaksi, mutta vaivautuneisuudessa on hupaisakin vire, jota jatkaa se, kun pitää pohtia, voiko päähenkilöitä kerrankin kunnioittaa, vai syyllistyvätkö he kliseiseen typeryyteen. Heikommat vaiheet edustavat päinvastoin rytmihäiriöitä, info-oksennusta ja rautalangasta väännettyä ironiaa ikään kuin ohjaaja vaihtuisi. (Kaiken sanotun perusteella leffan nähnyt voi päätellä mistä huvituin - mutta onko se muka tarkoituksellista?) Närkästyneellä tavalla kunnioitan sitä, että tietyt teemat kantavat läpi matkan, mutta jälkimmäisellä puoliskolla en aistinut jännitteitä, joita leffan alku ja maine lupaavat.

Hyväksyn siis kaiken, paitsi sen tason tökeryyden, että kaikki vastaantulevat hullut ajavat väärää kaistaa.

Leffa ei ole "ennustettu messias", eikä Malignantin kaltainen luova manifesti kokeneelta kyvyltä, vaan pieni teos, josta tuli pieni hitti. Leffa on - yöh - ihan kiva kuriositeetti. Unohda tähdet: todellinen arvosana on se, että virnistän silmiä pullistellen ja nostan yhden peukun posken korkeudelle.