Omakotitalossa asuva nuoripari ostaa koiran. Sehän on ihanaa! Pörröinen vipeltäjä-pipeltäjä tuo iloa ja valoa yksityisomistuksessa olevaan asuinrakennukseen, kunnes on luttana-tuttana-lapsosten aika. Lähiössä ei tee mieli nuijia ketään tai mitään vasaralla toisin kuin kerrostalossa, jossa kunnialliseen elämiseen tarvitaan itsehillinnän ohella enemmän empatiakykyä kuin räkyttäviä luontokappaleita yksin jättävillä apinoilla on.

Uusi Kaunotar ja Kulkuri on ensimmäinen Disney+ -palveluun tehty piirretyn kierrätys, mikä ei näy pihistelynä. Lempeän kiireetön pätkä sijoittuu nostalgisesti siloiteltuun lähimenneisyyden kaupunkiin, joka avautuu eläväisenä mahdollisuuksien mestana. Puhuvat koirat on toteutettu eläinten ja animaation yhteispelillä. Hahmoilla on sielu, joten se on pientä, että valaistus ja animoidut liikkeet tökkäävät silmään pari kertaa. Monien kierrätysten taidesuunnittelu on jopa tökeröä, kun piirretyn hiottu yksinkertaisuus haastetaan yliajattelulla, tai jos rakastettu eläinhahmo toteutetaan mykkänä, kuppaisena ja kankeana taksidermia-friikkinä, jolle ei edes ole käyttöä. Tämä leffa tietää kertovansa vain rakastuvista koirista kaupungissa ja arvoa etsitään siitä.

Saatat pohtia jälkikäteenkin, miten sama tarina onnistuu olemaan puoli tuntia pidempi. Kaunotar eli Lady nauttii sylikoiran elämästä, kunnes vauva vie huomion. Paria sattumusta myöhemmin hän on kadulla ilman veromerkkiä ja hänen kertaalleen tapaamansa kulkukoira putkahtaa seuraksi. Ihmiset saavat aiempaa enemmän aikaa, jos eivät ehkä suhteessa kestoon. Kulkuria pakkomielteisesti jahtaava rankkuri olisi helpoin tapa tyriä leffa tekemällä siitä ihmiskoomikon kohellusshow, mutta rankkuri ei ole isoin konflikti, vaan hän sallii päähenkilöiden nähdä toisensa eri valossa.

Piirretyn spaghettikohtaus, jossa läski Super Mario ja ilmeellä vetävä rutku-Luigi tempovat haitaria tunteella ja nuotin vierestä koirien ruokaillessa roskiksen vieressä, on kaikki ja ei mitään; se on kaikki, mitä tiedän romantiikasta, eli ei mitään. Uusi versio katsotaan sen kohtauksen vuoksi. Se palvelee. Hitaan rytmin arvo näkyy kyseisen, puoliväliin ajoitetun hetken kohdalla, kun sitä tuntee jo hengailleensa, eikä mihinkään ole kiire, kun nenällä töytäisty lihapulla sinetöi parisuhteen tyylikkäämmin kuin sormus. Aloin pillittää uudestaan kun kirjoitin tuon. Tosielämässä pätkäisen ovesi kahtia moottorisahalla, jos rakkisi räkytys ei ala loppua - mutta mieti nyt, snif, kun se oli sitoutumiskammoisen kulkukoiran viimeinen lihapulla.

Leffa ei ole tarpeeton. Leffa on Disney plussaa, josta ei erikseen makseta. Leffa on jo konseptin tasolla kuriositeetti tosifaneille. Ei ole uutta jännittävää visiota, eikä epätoivoista viihdyttämisen halua, vaan tämä on vähäeleinen 50-luvun piskiromanssi erinäköisenä, pitkitettynä ja ilman avointa rasismia. Bongasin tyhjäkäyntiä ja potentiaalistaan jäävää draamaa, mutten haukotellut. Tuumin, että muutamien laulujen ripottelu 100 minuutin taipaleelle 70 minuutin sijaan todennäköisesti tuntuisi epämääräiseltä tyylivalinnalta, jos lauluja ei odottaisi, mutta fani odottaa. Kaikki on kiinni siitä, tykästyykö fani uudella rähjäisellä tavalla sympaattiseen Kulkuriin ja piirrosversiolta näyttävään mutta ei tietenkään yhtä seksikkääseen (ilmeikkääseen) Kaunottareen.

Mikään kierrätys ei voi olla yhtä hyvä kuin piirretty, koska piirroselokuva on korkeampi taidemuoto, mutta tämä tapaus ei koskaan tuntunut loukkaukselta. Tämä olisi pätevä tapa kertoa tämä tarina alunperinkin, kun kyse on todellisuuden kärjistämisestä, eikä korkeasta fantasiasta.