Kaikki kamala kytkeytyy yhteen syrjäseudulla; ehkä olemme "Jumalan selän takana", tai ehkä jokin voima johdattaa. Aikaa on vain kahdelle sukupolvelle, mutta leffa edustaa sukusaagamaista vanhan ajan kerrontaa, joten tiedät sen perustuvan romaaniin. Kirjailija Donald Ray Pollock toimii kertojana, jonka tyyni lausunta tekee hirveyksistä toteavaisen melankolisia.

Selkein juju on tämä. Tom Hollandin näyttelemä nuorukainen on karaistunut kriiseissä ja kiusaajien kynsissä. Hän on valmis puolustamaan sisarpuoltaan, kun Robert-Palikka Pattinsonin näköinen lipevä pastori saapuu perustelemaan mustan valkeaksi ja synnit hurskaudeksi. Pattinson on kultaa. Hän näyttää enemmän vampyyrilta kuin aikanaan oravaa keijupölyttäessään. Muistelin vanhaa vain koska hallitusti yli vetäessään Pattinson luo sen harvinaisen illuusion, että luonnenäyttelijä voi muokata äänen ohella jopa kasvojen luustoa. Jo yrittäminen on rohkeaa, onhan kutakin onnistumista kohden kolme Nicolas Cage -elokuvaa.

Saat odottaa tuota, sillä leffa aloittaa edelläkävijöistä. Hollandin hahmon isä traumatisoitui toisessa maailmansodassa ja traumat hän on jättävä perinnöksi. Pattinsonia edeltävä pastori on hullu vaarallisemmalla tavalla kuin myöhempien aikojen viettelevä paholainen: hän uskoo juttuihinsa. Kristittynä en tylytä filosofiaa. Sisäsiittoisten perähikiöiden tunnelmat ja hysteerikkojen ja oman edun tavoittelijoiden tulkinnat tunnetaan, mutta näin hyvin tehtynä toisto tuulettaa omia näkemyksiä.

On erinäisiä tempauksia, mutta Pattinsonia lukuunottamatta persoonallisuus ei kumpua niistä, vaan uskottavuuden rajoissa pysyvän masennuspornon täyteläisyydestä. On niukasti tilaa onnelle, joten pari kilttiä tekoa näyttää arvonsa. Lopussa eletään jo Vietnamin sodan aikaa, joten ilmeinen kysymys on se, miten mielekästä on kansakuntana äristä ja puhista ja käydä välillä tappamassa muitakin. Positiivinen sanoma pitää löytää itse, jos tarvetta on: puhdas kamaluus voi puhdistaa, jos sitä on turtunut oman elämänsä pääasialliseen kamaluuteen. Ehkä tämä on niin mustaa kakkaa, että vaikkapa stereotyyppinen somettaja miettii kahdesti seuraavaa negatiivista twiittiä? On se perkele, kun kaikki on pirullista koko ajan!

Se kertoo jotakin, että taiteellisella sarjamurhaajapariskunnalla menee suhteellisen hyvin muihin nähden, vaikka heillä on parisuhdeongelmia. 10 tunnin tv-sarjassa mm. heidän vilkuilunsa kävisi turhauttavaksi, mutta elokuva poukkoilee kohtalaisen hyvällä rytmillä kuviot osuvasti esiteltyään. Kerronta ei tähtää niinkään yllätyskäänteisiin kuin valmistuvan palapelin tyydyttävyyteen. Kun asiat loksahtavat yhteen loppupuolella, pohja on jämäkkä, jos ryhdyt miettimään elämän tarkoitusta eli symboliikan syitä.

Vetovastuu on sirpaloitu, joten Holland ansaitsee kiitosta jo siitä, että hän kykenee profiloitumaan päähenkilöksi, jonka reaktioilla on eniten merkitystä. Poika on syystä vihainen eli oletusarvoisesti vaatimaton maalaisjärjen edustaja, joka ei pyllistä muille ainakaan Jumalalle kumartaakseen. Nuoriherra Spider-Man on hintelänpuoleinen unelmavävy, joten koruton vimma vakuuttaa. Muiden asiallisten suoritusten kiittelemisen sijaan ulisen vielä, että Pattinson on niin hyvä, että koin kerran tai kaksi kylmät väreet osaamisen johdosta, asiasisällön ollessa toisarvoista. Lyhyehkö suoritus jättää nälkäiseksi, joten hienoa, että kuolen ennen häntä tilastotieteen mukaan.