Daniel Day-Lewis ohittaa maapallon niin harvoin, että jalkapuu on sopiva rangaistus ohjaajalle, joka ei tajua käsittelevänsä komeettaa. 2002 Martin Scorsese tarjosi Day-Lewisille oivan teurastaja-Billin roolin, mutta keskittyi pullamössönäyttelijöiden tulkitsemiin sankareihin. Jos Bill olisi saanut elokuvan itselleen, olisi Day-Lewis saattanut saada psykopaatti-Oscarin jo tuolloin ja kaupan päälle kiitosta kokonaisen leffan kannattelusta. Vuoden 2007 parhaaksi elokuvaksi monissa yhteyksissä kutsuttu There Will Be Blood asettaa Day-Lewisin päärooliin, muttei ole yhden miehen show. Mestarillinen näyttelijä on kerrankin päätynyt tasoiseensa teokseen.

Daniel Plainview (Day-Lewis) määrittelee itsensä öljymieheksi. Tällä hän tarkoittaa, että hän on suorapuheinen ammattilainen, joka tahtoo mustan kullan rikastuttavan myös yhteisöä, jonka mailta sitä porataan. Plainviewin arvomaailmasta todistaa hänen poikansa, "yhtiökumppani", jota kohtaan hän osoittaa suurta kiintymystä. Tällaisen karismaattisen, pankkiireihin verrattuna maanläheisen herrasmiehen tarjotessa kättä ja päivää, saattaapi tavallinen tallaaja arvioida, että varmasti äijä sanojensa takana seisoo. Se on periaatteessa järkevä johtopäätös. Ainoastaan typerät ihmishirviöt ryöstävät mummoilta eläkkeet. Älykkäät voivat jopa nousta Yhdysvaltain presidentiksi tai Italian pääministeriksi.

1900-luvun alkupuolella öljymiehemme löytää niin rikkaan esiintymän, että mannaa tursuaa poraamattakin. Plainview saa kaiken mitä voi kuvitella tahtovansa, eli fyrkkaa, eli valtaa. Raha ei kuitenkaan tee immuuniksi vastoinkäymisille, tai poista maisemista uskontoon sokealla intohimolla suhtautuvaa lipevää saarnaajaa, Eli Sundayta (Paul Dano). Plainview ja Sunday käyvät toistensa hermoille ollessaan kuin kruuna ja klaava; samaa nikkeliä molemmat. Miehiä yhdistää vain ahneus ja se, että kaksinaismoralistinen jeesustelija ja kylmä ja laskelmoiva liikemies ovat juuri sitä väkeä, joka päätyy nokkimisjärjestyksessä tavallisen kansan yläpuolelle tavallisen kansan siunauksella. Mikäli Plainview ja Sunday sulautuisivat yhteen ydinonnettomuudessa, lopputulos olisi republikaanisenaattori.

Dano höyryää kiitettävästi, mutta ei ole sattumaa, että Day-Lewis on jättänyt hänet ja monen muun varjoonsa. Metodinäyttelijän roolisuoritus olisi nautittavaa taidetta jo ilman elokuvaa, johon se on päätynyt. Ujolta metroseksuaalilta tosielämässä näyttävä Day-Lewis on äänensävyä ja käppäilytyyliä myöten muuttunut villin lännen viiksivalluksi, mikä on vasta lähtökohta. Plainviewin kehitys, tai ennemminkin hänen järkisyistä käyttämänsä naamion kuluminen on samaan aikaan hienovaraista ja hyökkäävää. Se vimmaisuus mihin päädytään, on uhkarohkea, koko elokuvan uskottavuuden peliin laittava veto, jota harva ohjaaja uskaltaa yrittää. En kutsuisi viimeisiä kohtauksia koskettaviksi, mutta johonkin suuntaan ne kyllä liikuttivat: keskushermostoni näki parhaaksi kyynelehtiä, kun aivomössö ei osannut kertoa, onko kyse vakuuttavasta draamasta, älykkäästä satiirista vaiko puskafarssista. There Will Be Blood kiehtoo sitä kiihkeämmin, mitä kauemmin se kestää, mikä ei ole kauan, paitsi ajassa mitattuna.

Kuten todettua, Day-Lewis ei ole koko show. Kokonaisuutta ajatellen Paul Thomas Andersonin viides elokuva on niin elokuvamainen elokuva – elokuva, joka ei anna yhtään syytä lukea alkuperäisromaania -, että uskon sen taian kestävän, vaikka puhuttu dialogi poistettaisiin. Kuvakieli ja musiikin esimerkillinen käyttö kertovat niin paljon synkän miehen mielenmaisemista ja muustakin, että monimutkaisemmat juonenkäänteet voisi vaivatta esittää tekstilaatikoissa siellä sun täällä. Olemassa olevat pitkät ja viipyilevät mykät kohtaukset ovat yhtä kauniita kuin merkityksellisiäkin, joten Oscar parhaasta kuvauksesta meni varsin hyvään osoitteeseen.

Arvostelu on pari kuukautta myöhässä Suomen ensi-illasta laskettuna ja pari kuukautta aikaisessa DVD-julkaisuun nähden, koska hurrien elokuvatuksen Arn – Tempelriddarenin piti antaa flopata laajassa levityksessä. Jos There Will Be Bloodin suinkin voi isolta kankaalta katsastaa, on aika toimia.