Progemammutti Dream Theater venytti edellisellä albumillaan ilmaisunsa niin äärimmilleen, ettei bändin seuraavista askeleista osannut muodostaa minkäänlaisia ennakko-odotuksia. The Astonishing oli eeppinen konseptialbumi täynnä vahvoja kappaleita sekä irtonaisia huippuhetkiä, jotka onnistuivat kaiken lisäksi synnyttämään laidasta toiseen heitteleviä tunnekuohuja. Yli kaksituntinen tupla-albumi oli erinomaisesti toteutettu ja sen massiivisen ulkokuoren alla sykki suuri sydän, joka osoitti, että yhtye osaa edelleen tehdä ihka oikeaa musiikkia monimutkaisten tekniikkademojen sijaan. Samaan sydämellisyyteen pyrkii myös yhtyeen 14. studioalbumi Distance Over Time, vaikkei julkaisuilla muuta yhteistä olekaan.

Distance Over Time on useammallakin tavalla erikoinen julkaisu DT-katalogissa. Kyseessä on yhtyeen ensimmäinen albumi, jonka säveltämiseen sekä sovittamiseen koko bändi on osallistunut. Suurin osa albumin sisällöstä luotiin studio-olosuhteissa, joka poikkeaa huomattavasti yhtyeen aiemmista toimintatavoista. Albumilta ei löydy myöskään ainuttakaan yli 10-minuuttista proge-eeposta, joka on yhtyeen diskografiaan peilaten harvinaista. Vastaavaa on tapahtunut vain bändin edellisellä albumilla sekä koko levytysuran aloittaneella When Day and Dream Unite -debyytillä. Dream Theater tuntuukin keskittyneen luomaan aidon musiikkialbumin, jolla tarpeettomat kikkailut sekä ylilyönnit ovat karsittu minimiin. Distance Over Time onkin DT-albumiksi yllättävän helppotajuinen, vaikka kappaleissa riittää edelleen teknistä näppäryyttä ja virtuoosimaista soittotaitoa yllin kyllin.

Poikkeuksellisista lähtökohdista huolimatta Distance Over Time ei vakuuta, sillä yhdeksän kappaletta käsittävä albumi on hajuton ja mauton. Tämä on yllättävää, sillä päällisin puolin asiat ovat mallillaan: kiekko on perusvarma, hyvin toteutettu ja välillä yllättäväkin teos, jolta löytyy useampiakin toimivia kappaleita. Biisit kuten Paralyzed, Fall into the Light sekä At Wit’s End tyydyttävät varmasti jokaisen progefanin tarpeet. Aiempaa tiiviimpi tyyli tuo hyvällä tavalla mieleen yhtyeen alkuvuodet, vaikka nykytuotantoon olennaisena osana kuuluvaa luovaa hulluutta on mukana sopiva ripaus. Varsinkin Pale Blue Dot onnistuu ahtamaan yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneet tekniikkakikkailut napakkaan muotoon ilman, että mitään olennaista jää uupumaan. Suuremmille massoille ja vanhemman tuotannon ystäville uutukaisen selkeämmän linjan luulisi sopivan erinomaisesti.

Varmasta suorittamisen tasosta huolimatta on harmillista, kuinka yhdentekevältä Distance Over Time tuntuu. Dream Theater on kuitenkin onnistunut aina yllättävällä ja rönsyilevällä tyylillään viihdyttämään, ärsyttämään sekä synnyttämään erilaisia reaktioita, mutta tällä kertaa mikään ei saa emootiopuolen viisareita värähtämään. Albumiin ei saa minkäänlaista tunnekontaktia, joka on erityisesti edellisen kiekon jälkeen suuri ongelma. Tarjolla kun ei ole mitään, mikä koskettaisi kuulijan sisintä tai aiheuttaisi kylmiä väreitä. Hyvistä hetkistään huolimatta Distance Over Time tuntuu hengettömältä kokonaisuudelta, joka soljuu sujuvasti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.