Lyhyesti: Justice League on näyttävämpi ja hauskempi kuin ensimmäinen X-Men (2000), mutta tarina on vielä joutavampaa valopallopierua, eikä roisto kelpaisi videopeliinkään.

Kirvestä heiluttava ja kärpäsarmeijaa komentava kumilelu kärsinee keski-iän kriisistä. Nuoruudessaan hän yritti pölliä taikalootat kukkoillen. Ei ole myöhäistä yrittää samaa. Batmanilla on varaa Raidiin ja Lego Batmanina hän kellisti Teräsmiehen, joten miten pelottava on kirvesmies? Ei järin, mutta DC-universumi toimii siten, että aiempaa anotaan anteeksi, joten kyynisestä ja äkäisestä polttorauta-Batmanista on tullut Teräsmiehen muiston herkistämä pehmofaija, joka tahtoo koota perheen tuntemistaan sekunda-teräsmiehistä. Leffa siis asettaa vastakkain kaksi tapaa suhtautua keski-iän tuomaan ahdistukseen ja täyttymättömiin unelmiin? Keksin tuon vahingossa. Juosten kustu on leffakin, mutta deodorantti pelastaa.

Rakastan myyttimäistä Man of Steeliä ja inhoan kaaoottista Batman v Supermania. Niitä yhdistää kunnianhimo ja totisuus. Kun Zack Snyderin on keksittävä pyörä kolmanteen kertaan, väsähtämisen ymmärtää. Harmittomuudessa auttaa Joss Whedon, joka Snyderin perhetragedian vuoksi ohjasi 15-20%. Viihdyin, mutta muistot ovat kuin kolmesta elokuvasta. Tunnistin häivähdyksiä Man of Steelin merkityksellisestä intensiivisyydestä ja Whedonin The Avengersin rentoudesta. Ainoa juonenkäänne on sarjakuvien typerin vakiokäänne, joka usein laimentaa jännitteitä, mutta kun elokuvassa ei tapahdu muuta ja käänteeseen panostetaan, vaihe on yllättävän vahva. Hetken aikaa teos tuntuu supersankaridraamalta. Sitten loppulässähdys ja lopputekstikohtaus haastavat halun sanoa mitään positiivista.

Supernopea The Flash ilahduttaa lähtemällä heti mukaan muiden mököttäessä perusperinteisesti. Aquamanin urasta intoilu tyssäsi kohtaukseen, jossa hän ja muut merenneidot luovat ilmakuplan keskustellakseen: jännitin sitä, miten vedenalaisista kohtauksista tehdään samaistuttavia ja ratkaisu on huijausta. Jason Momoa on roolissa Momoa. Ray Fisherin Cyborg on yhtä teknologian kanssa ja on tarkoitus, että hän on vaarassa menettää ihmisyytensä. Potentiaalia hukataan, mutta tiimileffassa jäsenten erot ovat olennaisin juttu. The Flash ei haasta yhtä nopeaa X-Men-kollegaansa kekseliäisyydellä, mutta hahmo on mainio koominen kevennys rakentuessaan Ezra Millerin söötin neuroottisuuden varaan. Gal Gadotin Wonder Woman jatkaa elokuvansa tasolla.

Whedon väitetysti imitoi Snyderiä, mutta esikuva on Avengers, joten Snyder imitoi Whedonia. Kuka tyri lopetuksen? Trailerit eivät salaile sitä, kuinka pielessä valaistus on, tai sitä, miten woo-hoo-hauskaa on roikkua vaijerissa vihreän kankaan edessä. Panokset ovat niin pienet, että yksi sankari jättää taistelun kesken ollessaan voitolla, koska tupakan mittainen tauko ei mitään muuta. Snyder kykenee potkaisemaan allekirjoittaneesta kylmät väreet äksönillään jopa ilman kerronnallista koukkua. Whedon ei, mutta hän osaa kirjoittaa. Joten: kuka piru? Parhaimmillaanhan tämä on jäynä juttu hidastellessaan ja syöksähdellessään snydermäisesti ja tumputtaessaan nostalgiasetiä Batmanin ja Teräsmiehen klassisilla nuoteilla. Uusi humoristisempi tyyli ei yritä tehdä leffasta Thor: Ragnarökin kaltaista komediaa, mutta lopetukseen sopisi Flash Gordon ja haukkamiehet.

Palataan X-Men 1 -vertauksiin. Pidin kyllä puunaama-Kykloopista ja tiedätkö-mitä-tapahtuu-sammakolle-Stormista, mutten tahtonut heille omia leffoja. X-Menin pelkkä traileri on klassikko, koska se listaa tyhmiä nimiä: puolivillaisten jännien juttujen määrä voi olla kantava idea supertiimin leffassa. 300 miljoonaa dollaria eli kaikkien aikojen toiseksi isoimman budjetin voi käyttää fiksumminkin kuin ensimmäisen X-Menin tasolle nousemiseen, mutta viimevuotisiin sotkuihin nähden tämä on DC:lle edistystä.