Jos kaipaat biitsille, suosittelen Dunkerquen loputtomia dyynejä. Vaikka siellä olisi 400 000 liittoutuneiden sotilasta, väestöntiheys on matalampi kuin Suomessa tihkusadepäivänä. Akselivaltojen ylivertainen armeijakunta on saartanut liittoutuneet. Mikäli he joutuvat antautumaan, planeetta on Hitlerin. Voi ei: nyt natsit hyökkäävät kolmella lentokoneella ja painostavalla tuomiopäivän kynsienpureskelusinfonialla. Ei hätää: Iso-Britanniasta lähtee yhtä monta konetta vastaiskuun ja muuan pappa päättää noutaa pojat kotiin paatillaan. Tästä Dunkirk kertoo. Pari konetta pörisee taivaalla, tuhat näyttelijää kaatuilee kimpassa ja käpy ajelehtii avomerellä. Esimerkiksi sitä ei näytetä, kuinka natsien jalkaväki pyörittelee peukaloita tapahtumista piittaamatta (?). Historiallisessa taistelussa satoja laivoja upposi, satoja lentokoneita tippui ja kymmeniä tuhansia miehiä kuoli.

Mutkun: leffaa on tarkoitus arvostaa kuin vanhan ajan filmejä ja teatteria. Ohjaaja Christopher Nolan tarkoituksella asettaa rajoituksia, eikä luo ennätyksellistä animaatioarmeijaa. Mukana on aitoa, historiallista sotakalustoa. Lentsikat ovat ilmassa oikeasti ja sillä on arvoa, kun yksinäinen, lähestyvä kärpäsen paska ison kankaan ylälaidassa vaikuttaa vaaralliselta. Laivojen kaatuilu on komiaa. Hetkittäin mittakaavaa koskevat ristiriitaiset signaalit ovat koomisia, mutta se johtunee lähinnä siitä, että tapahtumat näyttävät kiitettävän uskottavilta silloin, kun kameran eteen ei enempää materiaalia mahtuisi. Aamuna, jona Oscar-ehdokkuudet julkistetaan, Nolan päivystää telefoonin vieressä, koska hänen näköradionsa simahti. Eikä hän välttämättä pety.

Tammesta taidolla veistetty Nolan tahtoisi olla oikea poika. Dunkirk on puhdasta Nolania. Aitojen asioiden kuvaaminen aidolle filmille ei tarkoita, että Nolan olisi ennätyksellisen vahvasti kiinni todellisuudessa: insinöörimäinen osaaja ei hengitä hahmojen tahtiin. Enin osa tunnelatauksesta kumpuaa venevaari Mark Rylancesta, jonka vähäeleisyys on aina merkityksiä täynnä. Kun hän äännähti ohjeita nuorukaisille, olin vakuuttunut, että hahmo on sotinut nuorempana ja pysynyt miehenä mittaamattomista tragedioista huolimatta. Pappa täyttää velvollisuutensa selkä suorassa, mikä on teema noin muutoinkin. Muutkin nimekkäät kyvyt lainaavat teokselle karismansa, mutta kasvojentunnistusohjelmistoni mukaan tuntematon rantaporukka koostuu yhdestä poikabändin jäsenestä ja hänen tuhannesta kloonistaan.

Turhantärkeästi ilmaistuna teos on triptyykki, joka sovittaa yhteen kolme aikatasoa. Rannalla kärsitään viikko, venematka kestää päivän ja ilmassa ollaan tunti, mutta tarinat on leikattu yhteen. Nolan tahtoo rytmittää toiminnan tietyllä lailla, joten hän käskee hyväksyä tämän - mikä on loogista ja luontevaa. Viihteellisyyteen rakenne tähtää. Aikatasoleikeillä Nolan luo pari dramaattista rinnastusta, mutta tasaisen piinaavana jatkuva musiikki ja muu mahtipontinen, kukaties yliajateltu äänisuunnittelu ei tue siirtymiä aina. Venevaihe ei tältä kuulostaisi, jos se olisi lyhytelokuva. Taiteellisempi versio tarinasta voisi olla vaikkapa tällainen: hävittäjäräiske tarjoaa kiihkoilua ja vihjailua helvetistä, minkä jälkeen hieman pidempi venevaihe pohdiskelee syntyjä syviä matkalla kohti sitä, minkä jälkeen pisin vaihe sukeltaa tuhansien miesten keskelle osoittaen, miksi he odottavat apua. Eritoten kloonikakaroiden erot avautuisivat paremmin, jos tarinoita ei olisi silvottu, mutta rehellinen episodielokuva olisi taloudellinen itsemurha.

Ehkä sitä on tämäkin. Tämä on kuvataidetta eli motivoituneen katsojan kamaa. En mälsää hetkeä kokenut, vaikka ajatuksille jäi aikaa harhailla: aloin muistella dokumenttia Pingviinien matka, joka muistaakseni, jonkin väittämän mukaan pyrkii salaamaan sen, että yhdessä paikassa pitkään kyykkinyt lauma sontii saatanasti, eikä suinkaan jätä maisemia runolliseen kuntoon. Dunkirk on jokseenkin ainutlaatuinen yhdistelmä realismia ja humpuukia. Se tunne ei välity, että eeppisen sodan ratkaisevat hetket ovat käsillä, mutta loppuvaiheen alleviivaukset tukevat moitteetta sen kokoista konfliktia, jonka Nolan uljaasti visualisoi. Sieluni pärisi kyllä, kun paljastui, ettei pappa yksinään veneile, vaan liikkeellä on lähes yhtä monta venettä kuin nuoruudessani Päijänteellä viikkoa ennen juhannusta. Ittekkin tahtoisin sankarillisesti onkia kymmenen ukkoa kyytiin.