Nyt se sitten on täällä, Lordi-elokuva! Sensaatiomaisen Euroviisu-voiton jälkimainingeissa Mr. Lordi heitti ilmaan ajatuksen kauhuelokuvasta ja käski elokuvatuottaja Markus Seliniä ottamaan yhteyttä. Selin teki nöyrästi työtä käskettyä, ja Lordin musiikkivideot ohjanneen Pete Riskin ohjaksissa syntyi Dark Floors – The Lordi Motion Picture. 80 minuuttisen musiikkivideon, anteeksi, elokuvan tekoon kului komeat 4,5 miljoonaa euroa, jotka eivät tosin menneet tähtinäyttelijöihin, vaan suureellisiin lavasteisiin, laajaan kansainväliseen markkinointikampanjaan sekä massiivisiin erikoistehosteisiin. Mr. Lordin ja ohjaaja Riskin alkuperäistarinan pohjalta elokuvan käsikirjoituksen muokkasi kokenut ohjaaja/käsikirjoittaja Pekka Lehtosaari.

Lordi-elokuvassa autistisesta tytöstään (Skye Bennett) huolestunut isä (Noah Huntlet) on hakemassa jälkikasvulleen apua sairaalasta. Ongelmallisen sairaalareissun jälkeen pettynyt isä yrittää viedä tyttärensä väkisin ulos sairaalasta. Poistuessa hissi menee kuitenkin epäkuntoon ja isä ja pyörätuolissa istuva tytär jäävät hissiin jumiin muiden kanssa. Hissin ovien vihdoin avautuessa, joukkio huomaa kaikkien ihmisten kadonneen sairaalasta. Kulkiessaan hylätyn sairaalaan käytäviä, he löytävät toinen toistaan brutaalimmin silvottuja ruumiita ja lopulta he joutuvat hirviöiden hyökkäysten kohteeksi. Ahdistavan painajaisen saa loppumaan ainoastaan autistinen tyttö, jota muut eivät tahdo ymmärtää.

Dark Floors pyrkii kaikin keinoin, aina naurettavuuteen saakka olemaan tyylipuhdas ja aito kauhuelokuva. Sitä se onkin, mutta tässä tapauksessa sanat tyylipuhdas ja aito tarkoittavat umpimielisen uuvuttavaa kopiointia 1970- ja 80-lukujen yhdysvaltalaisesta kauhuelokuvasta sekä japanilaisen elokuvan kauhuestetiikasta. Juonenkäänteissä, sen enempää kuin näyttelijöiden suorituksissa ei omaperäisyydellä herkutella. Väkinäisen synkkää kylmyyden ja lian estetiikkaa tulvivan teoksen roolihahmot ovat varsinaisia käveleviä kliseitä. Vai kuulostavatko seuraavat hahmot yhtään tutulta? Skeptinen vanhus, autistinen tyttö, kähisevä vartija ja maskuliinisessa parransängessä pelastajan viittaa itselleen sovitteleva isähahmo. Vähänkään kauhuelokuvia seurannut katsoja ei lopulta tule välittäneeksi sen enempää hahmoista kuin taidokkuudessaan lähinnä ala-asteen ainekirjoitukset mieleen palauttavasta juonesta.

Elokuvan tekninen osaaminen, erityisesti näyttävine erikoistehosteineen, on toki laadukasta ja harkitun loppuunsaatettua. Myös teoksen painostava tunnelma luodaan Jyrki Rahkosen äänisuunnittelun kautta tarkkaavaisesti. Tekninen taituruus ei kuitenkaan koskaan täytä sisällön ammottavaa tyhjyyttä. Kansainvälisille markkinoille selvästi suunnatun Lordi-elokuvan virheenä voikin pitää sitä, että tekijät eivät ole tuumankaan verran halunneet nähdä esimerkiksi suomalaisen luonnon ja kansantarujen tarjoamia mahdollisuuksia suuren kauhuelokuvan tekoon. Kyseenalaistaa sopii lopulta myös statisteiksi jäävän Lordi-yhtyeen panosta koko elokuvan lopputulokseen.

Hyvä kauhuelokuva olisi ollut tervetullut vaihtoehto kotimaisen elokuvan kentälle, mutta Lordi-elokuvasta ei tähän ikävä kyllä ole. Loppujen lopuksi Dark Floorsia on lähes mahdotonta edes pitää suomalaisen kulttuurin tuotteena.