Orpokodin luukulle on pistetty lappu. Rakennus on vähällä nousta takaisin arvoonsa, kun sen entinen asukas Laura (Belén Rueda), nykyään keski-ikäinen nainen päättää perheineen kunnostaa siitä hoitokodin erilaisille lapsille. Pariskunta ei kuitenkaan ehdi kykyjään koetella, kun oman, vakavasti sairaan pojan Simónin (Roger Príncep) käytös alkaa muuttua huolestuttavasti. Ei ole väärää siinä, että yksinäisellä pikkupojalla on lukuisia mielikuvitusystäviä, ikävämpi juttu on se, miten moiset tuntuvat vaikuttavan pojan mielipiteisiin yläasteen kovisjengin tehokkuudella. Ulkoisesti tervettä poikaa alkaa kovasti kiinnostaa kuolema, vaikkei hän ole kuullut koko totuutta tilastaan ainakaan vanhemmiltaan.

Kuvailisin, että ohjaaja Juan Antonio Bayonan esikoinen on paremmin näytelty ja ohjattu kuin The Others ja sisältää mielenkiintoisemman tarinan kuin saman makuinen The Devil's Backbone, jonka ohjasi tällä kertaa tuottajana häärinyt Guillermo del Toro. Nämä kolme elokuvaa edustavat selkeästi samaa lajityyppiä: hidasta, tunnelmoivaa kummitustaloelokuvaa latino-ohjaajan malliin. Orpokoti on rakennettu kummitus- ja kauhugenrejen perinteiden varaan, mistä huolimatta se onnistuu väistämään varsinaiset kliseet. Elokuva on sekä yliluonnollinen kauhujännäri että äidin rakkaudesta kertova draama. Ulottuvuuksien välillä ei ole ristiriitaa, vaan elokuva on ihailtavan ehyt.

Belén Rueda on mainio näyttelijä, joka myy kaiken mitä elokuvalla on tarjota. Ruedan työtä arvostaa oikeastaan vasta elokuvan jälkeen, kun sitä ymmärtää kuinka nainen kantoi koko kokemusta luomalla uskottavan, sympaattisen roolihahmon ilman erityisempää syvyyttä käsikirjoituksen tasolla, ilman rautalangasta väännettyjä luonteenpiirteitä. Tyystin toisella tavalla erinomainen on nuori Roger Princep, joka on varsin luonnollinen kyllä hänkin, mutta jonka pienen lapsen silmissä on samalla jotain taianomaista, jotain aikuisten unohtamaa viisautta, mikä pukee hahmoa kauniisti. Perheen isä on kelvollisesti näytelty statisti muiden hahmojen rinnalla. Tämä on mielestäni elokuvan suurin virhe. En keksi syytä, miksei isä voi olla täysipainoisesti läsnä kaikessa tapahtuvassa (tämä kun kerran on fiktiota!).

Tunnelma on tasaisen painostava ja surumielinen. Varsinaisia "kauhistuttavia kohtauksia" on vain muutama, mutta tässä leffassa ne sentään toimivat. Bayonan ohjaus tuntuu suunnattoman itsevarmalta: mies irrottaa yleisöstä tasan sen reaktion kuin tahtoo, milloin tahtoo. Omien kokemusteni perusteella tämän vuoden leffoista ainoastaan Orpokoti ja Hairspray ovat kyenneet tekemään salillisesta juroja suomalaiskatsojia yhden, yhdessä rajusti reagoivan massan.

Jos Bayonalta jotain on puuttunut, niin taito tehdä itsensä näköinen elokuva. Orpokoti on visuaalisesti hillityn tyylikäs ja äänimaailmaltaan luihin ja ytimiin pureutuva kokemus täysin samalla tavalla, kuin muut kehutut, vastaavat elokuvat. Joka tapauksessa tämä pitkän elokuvan ensikertalainen on nostanut Sergio G. Sánchezin mainion käsikirjoituksen juonenkäänteitään(kin) nautittavammaksi kokonaisuudeksi, mihin ei olisi kyennyt moni pitkän linjan veteraanikaan, luulemma. Salista poistuu haikeasti hymyillen, kuten del Toron Pan's Labyrinthin jälkeen.