En tiedä mitä ajatella käsikirjoittaja Akiva Goldsmanista, mutta vaihtoehtoja on vain kaksi. Joko tämä korkean profiilin Oscar-palkittu kynäilijä tottelee orjallisesti pelkkää rahaa ajattelevien studiopomojen toiveita, tai sitten hän yksinkertaisesti on ammatissaan luokattoman huono. Miehen kynästä on lähtöisin moni tyylipuhdas sanakirjaesimerkki termille "Hollywood-tuuba": Da Vinci –koodi, Lost in Space, Batman & Robin ja niin edelleen. Nyt hän on yhdessä Mark Protosevichin (The Cell, Poseidon) kanssa onnistunut kääntämään I Am Legendin - sci-fikirjallisuuden klassikon hienoilla juonenkäänteillä - aivokuolleeksi zombileffaksi, joka erottuu muista zombileffoista vain yhden miehen ansiosta.

Will Smith näyttelee Robert Nevilleä, geenitutkijaa ja "maapallon viimeistä miestä". Syövän parannuskeinoksi kehitetty virus on tuhonnut ihmiskunnan lähes tyystin. Olisi hölmöä väittää siunaukseksi sitä, että Neville on virukselle immuuni. Perheensä menettänyt mies asuu koiransa kanssa raunioituneessa New Yorkissa. Hän metsästää peuroja, pelaa golfia, treenaa, katsoo Shrekiä ja juttelee mallinukeille puoliksi leikillään, puoliksi mielenterveytensä kustannuksella. Neville toivoo, että joku vastaisi hänen radiokutsuunsa. Odotellessa hän yrittää kehittää lääkettä virukselle laboratoriossaan. Lääkettä kenelle? Tietenkin pimeässä eläville, kömpelöllä tietokoneanimaatiolla luoduille mutanteille, jotka olivat joskus ihmisiä.

Will Smith nostaa yhden tähden elokuvan katsomiskelpoiseksi. I Am Legend on paikoin jopa pelottava, vaikka sen tehosteet ovat vuoden 1999 Muumion tasolla. Smith käy läpi laajan tunneskaalan, esittää vihaa, pelkoa, surua, haikeutta ja hirtehisyyttä ja vakuuttaa jokainen sekunti. Robert Neville on yksinäinen, epätoivoinen ja erakoitunut mies, joka selviää päivistään rutiinien avulla. Will Smith tunnetaan koomikkona, mutta Nevillenä hän onnistuu herättämään sääliä vitsaillessaankin: myös huumori on keino selviytyä. Nevillen ja koiran välillä nähdään muutamia eri tavoin vahvoja, liikuttavia kohtauksia. Näistä hetkistä on annettava kiitosta myös ohjaaja Francis Lawrencelle.

Smith on niin hyvä, ettei katsojaa tarvitsisi kosiskella örkeillä ollenkaan. Videopeleistä karanneita örrimörrejä kuitenkin esitellään kursailematta, vaikkeivät ne kestä päivänvaloa edes omassa universumissaan. Oikea ratkaisu olisi ollut pitää vaarat varjoissa, oikeat ratkaisut ovat luovalta tiimiltä kuitenkin loppuneet. Kirjan ystävät aavistavat mikä on kohtalokkaasti pielessä kun kerron, että leffan hirviöt ovat järjettömiä örisijöitä, joiden lyhyen ja pitkän aikavälin tavoite on leipoa lättyyn kaikkia, jotka eivät örise järjettömästi. Mainoslauseella "maapallon viimeinen mies" ja tarinan nimellä "olen legenda" on alun perin väkevä merkitys, joka irrottaa kylmät väreet allekirjoittaneen selkäpiistä. Leffassa tätä merkitystä ei ole – joku on pelännyt, että yleisö järkyttyy, jos zombileffa ei kumarrakaan pahimpia kliseitä. Leffan nimeä yritetään selitellä aivan lopussa vaihtoehtoisella tavalla, mille ei voi muuta kuin pihahtaa.

Elokuvan ensimmäinen puolisko on mielenkiintoinen, jälkimmäinen puolisko taas yhtä tyhjänpäiväisyyttä. Smithin tunteilua katsoisi sen vajaan tunnin vaikka hän vetäisi samaa settiä kesäteatterin lavalla, mutta ehkäpä nämä isolla rahalla luodut autiomaisemat ovat silti se parempi lavaste. Juuri kun panoksien pitäisi nousta, niitä onnistutaan muutamin juonenkääntein laskemaan. Tässä vaiheessa jäljelle jää kylmä, tekninen kysymys: entäs toiminta? Sitä on vähän, toimintaelokuva I Am Legend ei ole. Ainoalla katsomisen arvoisella toiminnallisuudella ei ole mitään tekemistä popcorn-viihteen kanssa, vaan draaman: tätä asennetta olisi tarvittu enemmän. Örkkitoimintaa halajavien kannattaa katsoa 28 Päivää/Viikkoa Myöhemmin, joista I Am Legend on ammentanut enemmän inspiraatiota kuin alkuperäisestä kirjasta.