Elokuvissa eliittisotilas on mysteeri. Entisen alusvaatemallin näyttelemä keski-ikäinen karpaasi vaikuttaa tietävän enemmän elämästä ja kuolemasta kuin me tai muut rintamalla. Kun legenda vihjaa, ettei hän ole ylpeä teoistaan, katsoja yhä palavammin toivoo hänen pärjäilevän, vaikkei se haittaisi, jos hän sovittaisi romantisoidut syntinsä antamalla henkensä heikompien puolesta! Yhdysvaltain sotilashistorian tappavimmasta tarkka-ampujasta Chris Kylestä kertova American Sniper alkaa kohtauksella, jossa Irakissa sihtailevan Kylen on päätettävä, ampuako lapsi. Kohtaus jää kesken, koska elokuva haluaa purkaa mysteerin.

Purku hoituu periaatteessa montaasilla, alkupään kohtausten ollessa lyhyitä ja napakoita. Kyle kehittyy lapsesta sotilaaksi. Kun hän tapaa elämänsä naisen, kaksi montaasia vuorottelee. Tämä kuulostaa hutiloinnilta, josta ohjaaja Clint Eastwood tunnetaan, mutta käsikirjoittajalla on aivot ja sain kylmät väreet jo siksi. Hallitun vähäeleistä työtä tekevän Bradley Cooperin tulkitsema Kyle on cowboy Teksasista. Yksinkertainen, oikeudenmukaiseksi kasvatettu mies liittyy armeijaan saatuaan isänmaallisuuskohtauksen terrori-iskujen johdosta. Hänestä on tehokkaasti rakentunut inhimillinen kuva, kun palaamme tarinan varsinaisesti aloittavaan epäinhimilliseen tilanteeseen, jossa on mahdotonta tehdä ratkaisua, jolle Jeesus ei pillittäisi.

Elokuva kertoo, mitä sota tekee motivoituneelle sotilaalle. Irakilaisesta tarkka-ampujasta tulee Kylen arkkivihollinen, mutta ajojahti näyttäytyy ensisijaisesti pakkomielteenä. Kyle on jenkki. Hän voisi lyödä hanskat naulaan. Hän lomailee vailla velvollisuutta palata Irakiin. Jo ensimmäisen kierroksen jälkeen muutokset näkyvät selkeinä tosimiehessä. Sopeutuessaan sotaan Kyle kylmenee tehokkaaksi terminaattoriksi, irtautuen arkitodellisuudesta.

Varsinkin toisen ja kolmannen kierroksen aikoihin koin kerronnan lumoavan. Joskus sitä aistii vähän vahvemmin, että jokin arvokas on tuhoutumassa. Tekee mieli sanoa: ei enää. Kun sodan kauhut provosoivat ja jenkit ajautuvat taas ammuskeluun, alitajunta odottaa helpotusta, mutta leffa saattaakin leikata takaisin Yhdysvaltoihin, jossa Kyle lomailee yhä ontompana. Ahkerasti haukutun muovivauvakohtauksen tienoilla olin taidehomotunnelmissa, joten etukäteen kuulemani vitsi ei oikeastaan kuulostanut vitsiltä: ehkä Kyle on niin traumatisoitunut, että hän näkee lapsensa nukkena, jonka kättä hän vaistomaisesti koettaa liikauttaa. (Oikea vauva ja sijaisvauva tekivät oharit, joten Eastwood teki Eastwoodit.)

Useimpien elokuvien ei pitäisi kestää yli kahta tuntia, eikä 132 minuutin Sniper ole poikkeus. Sotimisessa on typistämisen varaa. Mestariteoksistakin saa löytyä vauhtijännää, mutta en saanut mitään irti sivuhahmojen paukkuminuuteista. Pidin siitä, miten poissaolevasti Kyle reagoi sivuhahmojen tarjoamiin vaihtoehtoisiin näkökulmiin sekä sodassa että kotona. Mitä tiukemmin näkökulma on yhden miehen, sitä perustellumpaa yhden, mustavalkoisesti ajattelevan miehen näkökulmassa pitäytyminen on.

Merkittävin moka liittyy edelliseen väittämään. Aito Kyle menehtyi tuotannon ollessa kesken. Yhteistyökumppaneiden pyllyä pussaten elokuva ei esitä kuolemaa, eikä sen välttämättä tarvitse. Toisin kuin Murtumaton ja The Imitation Game, American Sniper saa loppua vähäeleisesti ja mainita yhden asian tekstillä. Vähäeleisyys voisi olla vähäeleisempää. Teemoja asialliseen suuntaan johdattelevan "viimeisen kohtauksen" jälkeen elokuva iskee silmää ja lässyttää usean minuutin ajan selittääkseen edellisen kohtauksen arvon ja korostaakseen tragediaa. Jos Kylen kuolema vain mainittaisiin, katsoja ottaisi tiedon vastaan omilla ehdoillaan.

Nähdäkseni vain nämä kaksi virhettä antavat "äärivasemmistolaisille" luvan nalkuttaa, että kyseessä on rasistista sodan ihannointia (jotkut eivät hyväksy erilaisia näkökulmia), ja "äärioikeistolaisille" luvan örveltää, että kyseessä on puhdas sankaritarina (joillekin jopa Tony Montana ja Walter White ovat esikuvia). Noin muuten elokuva on ihailtavan tasapainoinen kuvaus sodan traagisuudesta ollakseen kertomus yhdestä miehestä. Hesarin vaalikone tumppasi pallukkani prikulleen vasemmiston ja oikeiston väliin, joten olen oikeassa.