Matemaatikko Alan Turing periaatteessa pysäytti natsit. Tuon kirjoitin tietokoneella, joiden isä Turing on. Turing ei kunniassa kylpenyt, vaan päätyi tekemään itsemurhan, kun hänet oli tuomittu hirmuisesta homostelusta. Jokin mättää Turingin henkilökuvassa The Imitation Game, sillä koin leffan olevan puhuttelevimmillaan lopputekstien aikana; alleviivaava monologi sivuhahmolta oli ihan kiva myös. Elokuva nousee karkeasti sanoen samalle tasolle kuin toinen tuore tekstiseikkailu Murtumaton, joskin tällä kertaa näyttelijöiden, eikä kuvaston ansiosta.

Hyvän kerronnan perinteitä koetetaan kunnioittaa. Se on tarina, kun tiedemiehet murtavat natsien koodisysteemin sodan ja esivallan raivotessa. Kehyskertomus on luonteva idea: Turing muistelee saavutuksiaan myöhempinä vuosinaan, kun hänen henkilökohtaiset ongelmansa kärjistyvät. Leffa tavallaan toimii näin, paitsi että kohtaus, jossa Turing alkaa kertoa tarinaa ulkopuoliselle, löytyy puolivälistä. Turingin väitetään olevan mysteeri, aivan kuten alussa, vaikka meidän pitäisi jo kuulua sisäpiiriin.

Benedict Cumberbatch luonnollisesti vakuuttaa eksentrisenä nerona, jota "kukaan ei ymmärrä", vaikka katsojalle outo karisma on karkkia. Turing myydään meille kanamaisuudella maustettuna kukkoilijana, joka ei muista piittaa. Cumberbatch on huvittava ja tietää olevansa. Juhlakalun herkkien ja traagisten puolten kuvaaminen on kaksipiippuinen juttu. Cumberbatchilla on väkevät hetkensä, mutta hän uskoo esiintyvänsä syvällisessä draamassa, eikä muu elokuva pysy vauhdissa. Toisinaan koin hänen ylinäyttelevän.

Se on näppärää, kun Turing oivaltaa lapsena, että hän on luonteeltaan koodinratkoja. Tavikset käyttäytyvät epäloogisesti, joten matematiikkamenninkäisen on ratkaistava sosiaalinen koodi sopeutuakseen. Mihin väliin takauma olisi fiksuinta tumpata? Ihan mihin vaan? Poukkoilu aikatasosta toiseen tekee hallaa joka sortin jännitteille. Tarina on vähitellen täydentyvä mystinen palapeli, mutta ei niinkään katsojalle, kuin sille satunnaiselle puttepossukytälle, jolle Turing puolivälissä avautuu. Tarinaa on helppo seurata, mutta sellaiset perustason tyylivalinnat kuin kuka puhuu, kenelle, mitä ja miksi voisivat olla selkeämpiä nautintomme vuoksi.

Muut älypäät - alfauros, itkupilli, hobitti - ovat Turingin legendaa kiillottavia tolloja. Epäiltyään Turingia jyrkästi he puolustavat häntä ylväästi. Keira Knightleyn tulkitsema lyyli esitellään tietenkin tällä tapaa: ooh, höpsönä hupakkona olen hitusen pihalla, paitsi että paljastun parhaaksi, jos miehet koettaa sortaa! Cumberbatch tekee Turingista neron, mutta muiden yhdeksänkympin paikkeilla pyörivä ÄO ehdottomasti auttaa. Silmäni pullistuivat nerojen suurimman oivalluksen hetkellä, sillä se oli jotakin, mikä olisi tullut mieleeni ensimmäisenä, jos olisin koettanut ratkaista vastaavan pulman puuhalehdestä. Ilmeisesti kuvioista pyritään tekemään kansantajuisia. Tollojenkin näyttelijät ovat kelvollisia. Cumberbatchin ja Knightleyn ohella luotettavaa karismaa hehkuvat esimiehiä näyttelevät Charles Dance ja Mark Strong.

Tositarina on ns. erikseen tyritty. Näin vahvan materiaalin pitäisi virrata moitteetta. Sodan uhan ei tarvitsisi hiipua hetkeksikään. Lapsuusmuistot ja kehyskertomus voitaisiin korvata kohtaussarjalla, jossa sosiaaliset kuviot ja työn takkuilu käyvät liian ahdistaviksi Turingille, joka täten karkaa purkamaan paineet maksulliseen pyllyyn, vaikka kiinnijäämisen pelko ahdistaa lisää... Se, ettei loppu ole onnellinen, voisi tulla selväksi vähemmällä vaivalla. Turingin seksuaaliset tarpeet selitetään ja romanttisille tarpeille pyritään pystyttämään alttari, mutta kun mies ei edes tumppuun tempaise, jää eliniän kestävä tragedia teoreettiseksi. Suurmiehen lopullinen kohtalo puristi pumppuani ja jätti mietteliääksi (vaikka olin kyseisen tekstinpätkän aiemminkin lukenut), joten ei aika hukkaan hupsahtanut.