Menevämpää musiikkia on keksitty, mutta voittaa se runonlausunnan, kun hipsteri näppäilee paria kieltä kitarasta ja vie ääntään ylös ja alas ulistessaan elämisen tuskasta tai kauneudesta tai politiikasta. Muistettava on sekin, että taidemuodoille on omat paikkansa, ja alakuloisesti näppäilevä renttu vaikuttaa henkevämmältä livenä tunkkaisessa yökerhossa kuin radiossa. Coenin veljesten masentava, liikuttava ja hilpeähkö draamakomedia Inside Llewyn Davis kunnioittaa folk-musiikkia omalla tavallaan. Llewyn Davis on kroonisen epäonninen artisti, joka saa syyttää itseäänkin: mies on mulkku. Kuten leppoisa kantri voi ilmaista, että vaimoa hakkaava punaniska on reilu jätkä selvin päin, Llewyn Davisin herkät ulinat ovat kauniita, koska ne korostavat surkean mulkun ihmisarvoa ja selittävät, millä voimalla hän jaksaa pyöriä ympyrää tuloksetta.

Eletään 60-lukua. Davisin kumppani on teloittanut itsensä syistä, joita ei tarvitse selittää. Maailma on kylmä ja kyyninen. Tim Burtonin hörhöjä kalpeampi Davis on jo levyttänytkin, mutta yhä hän punkkaa tuttavien sohvilla vailla tietoa paremmasta. Kihtiset, ylimieliset ihmiset sylkevät pahan olonsa Davisin niskaan. Määräänsä enempää sääliä hän ei ansaitse, vaan kuten seitsenvuotiaan kiusaama viisivuotias potkii kolmevuotiasta, hän ylpeydenpuuskissa kiehuu kilttien ihmisten seurassa kenties koska puolustukset laskevat. Syvältä sisältä - mistä musiikkikin tulee - löytyy silti kunnon miehen aineksia. Vastuuntuntoisesti hän yrittää huolehtia salarakkaan abortista ja palauttaa hukkaamansa kissan tuttaville. Hmm.

Surkeammista pässeistä on leivottu miljonäärejä, mutta suosioon ei nousta pelkillä lahjoilla. Davis kelpaa hömppäteollisuuden palvelukseen, mutta onko se taidetta? Leffa kuvaa yleispätevästi taiteellisten alojen "farmiliigoja". Tieto tai luulo mahdollisuudesta menestyä voi olla taiteilijalle kuin haamukipua. Ei pidä yllättyä, että kriitikot eli kirjoittajat pitävät tästä. Davisin elämän analysointi oli varsin luontevaa allekirjoittaneelle, joka voisi tänäkin viikonloppuna hioa kamalaa romaaniaan, mutta jolla todennäköisesti on alitajunnassa Oscar-gaalan live-blogaus-urakka, eli sellaiset asiat kuin "ehdokas DiCaprio työnsi leffassa kynttilän perseeseensä, voisinkohan keksiä hassun kommentin".

Kerronta on perustellusti hidasta ja rönsyilevää. Mielivaltaisesti unohtuvat hahmot ja juonenpätkät tukevat kuvausta miehestä, joka fantasioi jostakin, mutta elää hetkessä näkemättä seuraavaa askelta. Realistisen lohduttomat tunnelmat ovat kelpo pohja niin riipaiseville hetkille kuin huumorillekin. Mukana on hassuja outolintuja Coenien klassiseen tyyliin, kuten John Goodmanin näyttelemä puolikuollut mutta suustaan paha jazz-säkki, mutta tunnelma vaatii enemmän kärsivällisyyttä kuin vaikkapa puhdas komedia Big Lebowski.

Kiittelen visuaalista puolta, mutten tahdo paisuttaa kuplaa. Monet taidefilmit tekevät arkisista hetkistä yhtä aistikkaita kuin tämä teos ja Vangitut, jotka kisaavat kuvaus-Oscarista kenties osittain siksi, että kuvaajat ovat kuuluisia. Kissakohtauksia ihailin, koska kissa ja kameramies vaikuttavat puhaltavan yhteen hiileen, vaikkeivät kissat näyttele. Olennaisin saavutus on Coenien - ei edes käsikirjoitus, vaan - kerronta. Pääosanesittäjä Oscar Isaac on pesusieni, joka imee leffan ansiot itseensä ja sitten hänestä puristetaan musiikkia. Rutkasti möllötystä sisältävä suoritus ei ole erikoinen useimpia yksittäisiä kohtauksia ajatellen, mutta kamera on koko ajan hänessä ja hän on Llewyn Davis; teennäinen mutta vilpitön, itsekäs mutta sielukas, masentunut mutta toiveikas mulkero, jolle toivoin hyvää kuten ihmisille yleensäkin mutten enempää.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa