Kohuttu lyhytelokuva Suomen marsalkka on katsottavissa Yle Areenassa kuukauden ajan: haluat klikkata tästä, jos jaat huumorintajuni.

Parhaat tarinat ovat ajattomia ja ymmärrettäviä eri kulttuureissa. Se on kunnianosoitus Suomelle, jos lapset Afrikan sydämessä kerääntyvät kuuntelemaan, kun vanha mies kertoo opettavaisen tarinan kaukaisen Suomen merkkihenkilöstä. Sano, että Carl Gustaf Emil Mannerheim oli sotilaista mahtavin, niin tietenkin mustien lasten mieliin maalautuu kuva mustasta miehestä hopparimaisen väljässä univormussa. On Jeesus Kristuskin esiintynyt taiteessa eri näköisenä riippuen siitä kuka on hänen sanomansa vastaanottanut.

Suomen marsalkan sanoma on mikä? Tervehenkistä sanomaa kaikille kansoille tulee lopussa kaatamalla, mutta voidaan sisältöä etsiä elokuvan tapahtumistakin. Mannerheim kenties arpeutui orpoutensa johdosta. Kun hän keski-ikäisenä työnsi sauvansa minne se vain mahtui, hänellä varmasti oli läheisyyteen liittyviä ongelmia. Kun ensimmäinen vaimo ei synnyttänyt poikaa, tämä oli Mannerheimille musertava pettymys. Hän ei päässyt kasvattamaan kaltaistaan suursoturia (joka katsoo telkkarista sotaelokuvia), joten pettyneenä hän ryhtyi pieksemään muijaansa. Älä ole orpo, äläkä tyttö.

Virallinen sanoma on sen suuntainen, että velvollisuudet maata ja perhettä kohtaan ovat molemmat tärkeitä. Niin, aivan. Jos olet naimisissa univormuun ja mitaleihin sonnustautuneen miehen kanssa ja sota syttyy, niin muista syyllistää äijää toteamalla, että eihän sinun mikään pakko ole sinne sotaan lähteä. Naapurin Kallekin jäi kerran kotiin, kun lapsilla oli tuhkarokko.

Purskahtelin nauruun tasaista tahtia. Näyttelijät ovat onnellisen pöllähtäneitä. Englanninkielisestä dialogista löytyy hauskaa tökeryyttä, mutta tekstitys saa toivomaan, että tämä oltaisiin dubattu suomeksi. Lausutaan kaikki vakavalla äänellä: "Hänen sankarilliset menetelmänsä ovat joukkojemme huippua". Tällaiset heitot ovat läpinäkyvä yritys miellyttää aidon Mannerheimin faneja. Mitään merkitystä niillä ei ole: elokuva ei kerro Mannerheimista, tai edes sotilaasta, vaan oudosti ilmeilevästä hiipparista, joka rakastuu palavasti vähintään kerran päivässä (kertojan mukaan). Useimpia tarinankerronnan sääntöjä rikkovassa kertomuksessa on samoja sävyjä kuin sketsissä, jossa katkeroituneen äidin kertoma satu Tuhkimosta muuttuu kertomukseksi pettäjä-faijasta, joka nussii mitä vain, mille kenkä mahtuu.

Tekninen toteutus on kiiltokuvamaisuuteen tähtäävää komediaa. Aurinko säkenöi ja musiikki pimputtaa, eikä katsojaa takuulla harmita, että dialogi on taas mykistetty. Semmoinen temppu, kun kameran liikuttaminen vasemmalta oikealle, lienee kaikille tuttu? Yleensä kamera kulkee raiteilla, jotta liike on tasaista, mikä saa kohtauksen näyttämään itsevarmalta ja toteavaiselta. Suomen marsalkassa tämmöisetkin hetket on toteutettu vapisevalla krapulakäsikuvauksella. Jos opiskelet ohjaajaksi katsomalla elokuvia, kannattaisi katsoa myös parin DVD:n bonusominaisuudet.

Ennustan Suomen marsalkan olevan arvokas teos, koska se on arvoton: näin surkea räpellys on lahja sarkasmille. Lyhyt ja tahattoman koominen tekele takuulla viihdyttää monia ivan päälle ymmärtäviä, ja jos hyvin käy, aiheesta saadaan aikaiseksi meemejä ja muuta. Jo ennen ensi-iltaa tummaihoisia henkilöitä on kutsuttu mannerheimeiksi. Tämä on rotuun kohdistuvaa pilkkaa, mutta myös Suomen kulttuuriin kohdistuvaa pilkkaa, ja täten tapa todeta, että tummaihoisuus on osa Suomen kulttuuria. Jos netistä löytyy hassu kuva, joka esittää mustaa miestä imuttamassa vesimelonia, ja kuvassa on teksti "Mannerheimille tuli nälkä", eikö tämä pohjimmiltaan ole nationalistinen yritys omia hassu mies osaksi suomalaisuutta?