Saasta saattaa viihdyttää. Joskus hullujen ideoiden ympärille rakentuu draamaa. Siihen tarvitaan enemmän taitoa kuin mm. Rare Exportsin ja Attack the Blockin takojilla on. Joskus hulluilla ideoilla oikeasti tehdään jotakin. Silloin tarpeeseen tulee mielikuvitus ja sykkivä aivokasvain. Niiden puutteesta ei kärsi tuleva kulttiklassikko Iron Sky.

Toisen maailmansodan jälkeen natsit karkasivat Kuuhun. 2018 ne tulevat takaisin. Luvassa on Kapteeni Pirkin Patentoituu Ufopornoo, eli pienellä budjetilla vakuuttavasti tehtyjä avaruusalusten välisiä taisteluja. Iron Sky on visuaalisesti kekseliäämpi ja viihdyttävämpi kuin samaa tyyliä edustava ja kymmenen kertaa tyyriimpi Sky Captain and the World of Tomorrow. Mutta mites tarina ja hahmot? Voin vakuuttaa, etten nipota: ne asiat tilttailevat jopa verrattuna tissikauhuun. Absurdius, ideoiden runsaus ja herjat paikkaavat puutteita. Toivoin etukäteen, että Iron Sky on Suomen Star Wars: Episodi I – Pimeä uhka ja sitä se on.

Yhdysvaltain presidentti kalastelee ääniä. Sarah Palinia muistuttava matami lähettää Kuuhun katukieltä suoltavan mallin James Washingtonin, koska mies on tummaihoinen. Tehokompuutterilla (kännykällä) varustettu nokikeppi kummastuttaa vanhan liiton natseja. Ehkä on aika toimia? Keskeisiä sakemanneja ovat seuraava führer Klaus Adler ja hänen tuleva vaimonsa, kiltti opettaja Renate Richter. Tarina toimii omalla logiikallaan, jos silläkään. En kuvaile ufopornoo edeltäviä tapahtumia yllättäviksi, mutta kun perinteisen päähenkilön tilalla on jou-män ja natseja, sitä saa arvailla, mitä olemme katsomassa.

Kun tapahtumat siirtyivät maapallolle, aistin elokuvan saavan tuulta purjeisiin. Punainen lanka on löytymässä? Väärin. Käsikirjoitus kosahtaa. Ei siinä vielä mitään, että natsit käyttävät univormuja tiedusteluretkellä vihollisen maaperällä, mutta ehkä muu käytös voisi olla hitusen loogisempaa kuin Marvin Marsilaisella. Natseihin ei reagoida tyydyttävästi. Asioita vain tapahtuu. Katsojalla ja hahmoilla voi olla intiimi suhde kaasuisimmassakin filmissä, mutta Iron Skyn kömpelyys yhdistettynä virnuilevaan asenteeseen etäännyttää. Se on sääli, sillä muutaman hahmon kehityskaari on teoriassa asiallinen.

En silti osannut olla tästä nauttimatta. Pimeän uhan tavoin Iron Sky on poliittinen kertomus pässinpäisellä tyylillä. Sarah Palin ei ole mukana Yhdysvaltain presidenttipelissä, joten viittaukset häneen vaikuttavat sisäpiirivitsiltä, joka ei koskaan ollut osuva, mikä toisaalta on tahatonta huumoria. Muun maailmanmenon kommentointi on simppeliä, mutta maaliin osutaan usein. Pohjois-Korea-viittaus räjäytti salin. Hihittelin itse monille pienille asioille, jotka hujahtavat ohi sekunneissa. Ohjaaja Timo Vuorensola ja tiimi viihdyttävät vakavissaan. Myös Star Wreck -saagaa oli kiva seurata, mutta se pysyi fanifiktion fetissimäisissä rajoissa. Näillä tyypeillä jöpöttää jo kun avaruuslaiva esiin lipuu, mutta Iron Sky ei koskaan unohda olevansa komedia.

Iron Sky nyppi rahoituksensa murusina maailmalta. Leffa on inspiroiva saavutus ja nostetaan hattua, jne. Voi jospa tekijät olisivat innostuneita myös tarinankerronnan taiteesta. Eräs hieno idea on käyttää Charlie Chaplinin klassikkoa Diktaattoria hahmonkehityksessä. Kuussa esitetään leikattua versiota. Kun naiivi natsiope katsoo koko version, Diktaattorin tunteva katsoja ymmärtää heti missä mennään. Valitettavasti emme näe tarkoin valittua katkelmaa Diktaattorista, tai maikan hämmentyneitä kasvoja, vaan kun idea on esitelty, se on jo unohdettu - seuraava idea kehiin.

Hetkittäin mieleeni hiipi maanpetturin ajatuksia... hui! Saattaisiko Hollywoodissa tehty uusi versio olla tätä nautittavampi? Astetta päheemmän leffan aineksia tässä kuitenkin on?

Tuskin sentään. Painotetaan vielä, että koin elokuvan huumorintajun ja maailmankuvan kiehtovan outona, tai ei, käytetään hienoa sanaa: eksentrisenä. Iron Sky on uniikki.