Lohduttomassa tulevaisuudessa presidentti Donald Sutherland murisee ja antaa parran rehottaa. Alamaiset sen sijaan muikistelevat ja kimittävät sateenkaaren väreissä, paksussa meikissä, tukat sojottaen. On oikein jättää selittely minimiin. Arvatakseni kun lihaa syövät heteroduunarit yrittivät viedä pellet saunan taakse, niitä oli jo liikaa. Sittemmin sisällissodan hävinneet on pidetty hiljaisina. Yksi temppu on gladiaattoritaistelu "Nälkäpeli". Kapinallisalueilta valitaan kakaroita taistelemaan kuolemaan saakka. Teinien luovuttaminen on nöyryyden merkki. Voittajan palkitseminen on laupeuden osoitus. Varmasti pelleillä jöpöttää siksikin, että kapinallissektorit kisailevat toisiaan vastaan. Fiksua, kivaa, jännää.

Nälkäpeli (The Hunger Games) kertoo urheasta Katniss Everdeenistä, joka on tottunut pitämään perheestään huolta. Jos tunnet Winter's Bonen päähenkilön, tunnet Katnissin: näyttelijäkin on sama. Katniss ei päästä pikkusiskoaan teurastettavaksi, joten hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi. Areenalle ei ole kiirusta, mikä on elokuvan nautittavin piirre. Katniss elää uskottavaa köyhää elämää. Kun näihin ympyröihin tuodaan nukkemainen tititöötti, elokuva ei muutu naurettavaksi, vaan töötti vaikuttaa perverssiltä, mikä kertoo paljon kulttuurista, jota tööt edustaa. Leffa on sci-fiä. "Nälkäpeli" on tv-ohjelma, jota hallitaan kuten Truman Show'ta. Kun Katniss astuu parrasvaloihin, hänet valtaa epätodellinen olo. Tunne välittyy.

Varsinainen Nälkäpeli on valitettavan keskinkertainen mittelö. 12 tyttöä ja 12 poikaa 12 sektorilta leikkii kukkulan kuningasta. Areenana on metsä. Kupsahtaa ehtii luonnollisistakin syistä. Yhtä asiaa odotin suurella jännityksellä. Pidin Katnissista enemmän, kuin vastaavien areenaelokuvien sankareista. Vaikka osa kilpailjoista on niin sanottuja ammattilaisia, eli harjoitelleita vapaaehtoisia, he kaikki ovat kotoisin sorretuilta sektoreilta. Katniss ei ole kummoinen sankari, jos hän surutta teurastaa kaikki? Luvassa on siis kutkuttavan vaikeita valintoja? Ei. Kaikesta alustamisesta, synkistelystä ja väkivallasta huolimatta Nälkäpeli on lapsellinen teinijännäri, mikä on vaivaannuttava yhdistelmä. He joita Katnissin tulee varoa ovat hihittäviä psykopaatteja, jotka nauttivat tappamisesta. Loppuja hän voi vaikka pussailla ja halia. Päänvaivaa aiheuttaa lähinnä oman sektorin pökkelöpoika Josh Hutcherson.

Jennifer Lawrence näyttelee vakuuttavasti vahvaa nuorta naista kuten Winter's Bonessa. Katniss voi heittäytyä tunteelliseksi, mutta tositilanteissa hän on totisen määrätietoinen. Sisäinen feministini juhli häntä - kunnes hän kohtasi nilkkejä. Ihanko tosissaan elokuva yrittää pakottaa minut kannustamaan kimmaa, jonka jo siskoksi adoptoin? Ajatusta seuraavat muut huomiot. Kaikki tapahtuu kovin kätevästi. Sääntöjä muutellaan kuin Big Brotherissa. Katnissin ei tarvitse tehdä mitään särmikästä, joten hänessä ei ole särmää, ei todella. Hän on täydellinen. Jos onni ja käsikirjoitus ovat vannoutuneesti hänen puolellaan, minun ei tarvitse.

Epävakaalla kameralla saavutettava neuroottinen karuus pukee alkupuolta kiitettävästi. Toiminta on sitä sorttia josta ei selvää saa. Tunteellinen elokuva oikeutetusti tavoittelee ohikiitävän hetken kiihkeyttä, eikä alleviivattua tyylikkyyttä, joten ehkä arvostaisin kyytiä enemmän, jos olisin tunnetasolla mukana pysynyt. Siitäkään huolimatta että karu ilmapiiri lopulta pilataan surkeilla tehosteilla, en tuhissut tahi inissyt, vaan kenties pyöräytin silmiä. Asiat joista lähinnä vihjaillaan - tämä koko kapina-aspekti - kiihottavat mielikuvitusta. Elokuva on ylipitkä, vertauskuvallisuus jää oletettua olemattomammaksi ja itse kamppailu on yhtä antikliimaksia, mutta tahdon silti nähdä seuraavan osan, joka on tulossa jo ensi vuonna.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa