Intohimoisille elokuvaharrastajille on tehty 170 miljoonalla taalalla alan historiaa juhliva herkkä draama, joka toimii satujen logiikalla ja näyttää siltä, miltä Harry Potterien olisi pitänyt näyttää. Pääosassa on orpopoika, joka asuu rautatieasemalla, jossa muutamat sarjakuvamaiset sivuhahmot kiehnäävät lemmenkipeinä fransmannitunnelmissa. Poika on kätevä käsistään. Hän yrittää korjata robottia, jonka isi jätti jälkeen. Asetelmasta edetään suoranaiseen luentoon siitä, miten merkittävä taidemuoto elokuva on aina ollut. Tämän ei pitäisi toimia, mutta tämä kaikki toimii. Paras tapa juhlia omaperäistä taidetta on tehdä omaperäistä taidetta. Sellaiset herrat kuin Tim Burton ja Quentin Tarantino ovat rakentaneet uransa persoonallisten kunnianosoitusten varaan. Synkkiä draamoja ja jännäreitä ikänsä suoltanut Martin Scorsese yllättää ryhtymällä haikean nostalgiseksi nyt.

Jos muistat, kuinka kuu-ukko sai raketista silmään, olet kohderyhmää. Jos pidit elokuvista Ed Wood, Gods and Monsters ja Baadasssss! olet kohderyhmää. Muussa tapauksessa asia on epäselvä. Hugo toimii lasten mysteeriseikkailuiden rakenteella. Asa Butterfield on nuori surumielinen Hugo, joka ajautuu ongelmiin näpistellessään robottiin osia. Mikä on robotin salaisuus? Ben Kingsley tulkitsee vakavaa herraa lelukioskin tiskillä. Hän on saanut vorosta tarpeekseen. Kun hän näkee Hugon muistikirjan, hän järkyttyy. Mikä on ukon salaisuus? Hugoa auttaa pirteä tyttö mallia Chloë Moretz. Jotteivät salaisuudet selviä liian nopeasti, Sacha Baron Cohen jahtaa lapsia asemanvartijana. Tämä on juuri sellainen hahmo, joka metsänvartijaksi ryhtyessään saisi riesakseen Jogi-karhun. Lapsille en elokuvaa kuitenkaan suosittele, päinvastoin: jos lapsi vastoin odotuksia pitää hitaasta tunnelmapalasta, suosittelen elokuvaharrastajalle kyseistä lasta (adoptoimista).

Hugo on maagisen kaunis kuin joulupuu hämärtyneessä muistossa lapsuudesta (!). Ennen kuin elokuva otsikkonsa kankaalle sai, olin jo kastellut kaulanikin, eikä se kuolaa ollut. Väriyhdistelmää lämmin oranssi & raikas sininen käytetään usein Photoshopilla väsätyissä julisteissa. Scorsese käyttää yhdistelmää rohkeasti ja hallitusti elokuvan yleisilmeessä. Lumisade epätodellisen kaupungin yllä ja jättiläismäiset kellopelikoneistot ovat nähtyä kuvastoa, mutta eivät tässä muodossa. 3D-kameroita käsitellään osaavammin kuin koskaan, tästä ei ole epäselvyyttä. Jos 3D on tapa ottaa tila haltuun tavalla, johon perinteinen elokuva ei pysty, Scorsese vie tilan kuninkuuden James Cameronilta.

Otetaan esimerkki täydellisestä hetkestä. Asemanvartija on hassu julmuri. Hän herättää sympatioita, koska hän nilkuttaa. Hän tahtoisi puhua kukkakaupan naiselle. Kun hän harkitsee asiaa, jalkatuki naksahtaa. Asiallinen äänentoisto ja 3D:n korostama tilan vaikutelma vetävät paksun viivan sen arkipäiväisen tragedian alle, että naksahdus sai asemanvartijan tuntemaan itsensä haavoittuvaiseksi julkisella paikalla. Tällaisten hetkien vuoksi elokuvia kannattaa katsoa. Kun sekunteihin saadaan näin paljon merkitystä ja tunnetta, elokuvalla on huomattavasti pelivaraa, jolloin se ei välttämättä olekaan huono idea, että päähenkilöt painetaan taka-alalle, kun elokuva ryhtyy avaamaan taustatarinaansa.

Hugossa nähdään lukuisia katkelmia vanhoista elokuvista. Scorsesen mestarillisuus näkyy erityisen selvästi siinä, että tämä elokuva, tämä moderni 3D-elokuva, joka nousee unenomaisessa kauneudessa Avatarin tasolle ilman todellisia fantasiaelementtejä, onnistuu aidosti kunnioittamaan jopa sata vuotta vanhoja edeltäjiään. Vanhat elokuvat lumoavat osana Hugoa. Mainittakoon, että Hugo inspiroi itseäni tilaamaan klassikon Metropolis uusimman julkaisun, jota olen silmäillyt. Hugo ei viittaa tuohon elokuvaan, Hugo yksinkertaisesti muistutti, että minähän muuten rakastan elokuvia. Asian toinen puoli kuluttajan näkökulmasta on se, että 3D-televisiokin olisi lähtenyt tilaukseen, ellei se olisi tyyriimpi hankinta. Hugon kaltaisten toivottavasti tuloillaan olevien elokuvien katsominen kaksiulotteisena olisi kiehtovaa kuin elokuvien katsominen ilman ääntä.

1896 ihmiset väistivät valkokankaalla näkyvää junaa. 2012 minä koin rautatieaseman käytävän liikuttavan kauniina. Ihmeiden aika ei ole ohi.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa