Kun Jylhämaan kuninkaan Mufasan poika esitellään ylvään uskonnollisessa seremoniassa, yksikään silmäpari ei jää kostumatta Pohjois-Koreassa. Kansa kumartaa syvään prinssi Simballe. Jopa herkkupylly antilooppi uskoo valtion viralliseen kantaan, jonka mukaan kansalaisten ja ruohon syöminen on sama asia, muuttuvathan leijonat ruohon lannoitteeksi jo muutamia tuhansia kaulavaltimoita aukaistuaan.

Mufasa hallitsee mitä valo koskettaa. Nartut ovat hänen. Elämän kiertokulku, jne. Miten pahasti toisen lajin edustajaa sopii pahoinpidellä huvin vuoksi? Vanha patu tietää, perijä kuuntelee. Kaikessa harmoniassa ilmeinen uhka jää huomaamatta. Lihaa syövän heteroleijonan arkkivihollinen, hintahtava neekerileijona Scar aikoo systeemin kestävyydestä vähät välittämättä tuoda Jylhämaahan läjäpäin raakalaismaisia hyeenoita. Scar käyttää Simbaa nappulana kierossa pelissään, pakottaen prinssin maanpakoon.

Simba on nääntyä erämaahan, mutta apuun tulee jokamiesretoriikkaa viljelevä perussavannilainen pahkasika ja sen leveän selän takana piileskelevä ruikuttava mangusti. Halveksitut hylkiöt adoptoivat herralajin edustajan kernaasti turvakseen. Jätkäporukalla on kiva retostella vuositolkulla, mutta loputtomiin Simba ei voi kohtaloa pakoilla. Kuten Pohjois-Koreassa tiedetään, todellinen johtaja hallitsee jopa säätä: Jylhämaa tekee kuolemaa! Hallusinoituaan (ja nähtyään naisen nyt, sukukypsänä) Simba ryhtyy alfaurokseksi, jollaista lauma eli parikymmentä naarasta on toiveikkaan passiivisena odotellut.

Katsoin Leijonakuninkaan eilen DVD:ltä ja tänään 3D:nä, mutta yleensä vain kerran vuodessa. Suosikkianimaatioitani se ei ole, sillä vaikka rakastan tunneälyllä kerrottuja tarinoita joiden sanomaa en voi allekirjoittaa, olen vain ihminen ja mieluiten allekirjoitan. Leijonakuninkaan suosion salaisuus on kysyntä ja tarjonta (90-luvulla). Disney ei ollut laulanut omaan ylivertaisuuteensa uskovien äijien ylistystä sitten sen, kun ikuinen poika Peter Pan tapasi uuga-buuga-inkkareita ja paukutti alushousujaan vilauttelevan Helinä-keijun mahtavaa peräsintä.

Eilen ja tänään silmäni kostuivat, sillä myös sovinistiseen maailmankatsomukseen kuuluu kauniita asioita, kuten kunnia, vastuu, toveruus ja isän ja pojan rakkaus. Kiltteys ja nöyryys ovat disneymäisiä juttuja, joita et Leijonakuninkaasta löydä. Aladdin ei ole firman ainoa vähäosainen, joka murtaa leivän toisen kanssa. Leijonakuninkaassa nälkää näkevät vain hyeenat, jotka väitetysti ovat pahaa ja typerää kansaa. Nämä olivat yksityiskohtia. Pienessä merenneidossa elitistiravusta tulee uhrautuva isähahmo transumerenneidolle sillä hetkellä, kun tyttö päättää leikkaukseen mennä: rapu varoittaa hämärästä puoskarista, mutta vaikka tyttö ei kuuntele, rapu seisoo tytön rinnalla loppuun saakka. Tämä on iso juttu, merkittävä sivujuoni lähimmäisyydestä. Se ei ole, että Simban hassut kaverit lähtevät vapaaehtoisesti mukaan, kun pahikset pitäisi potkia takaisin kurjuuteensa: ei ainakaan positiivinen juttu.

En menisi vannomaan, että Disney ajattelee sanomansa aina loppuun saakka, mutta ajateltu niitä on. Mikä on ainoa epäilyttävä yksityiskohta Disneyn hupsussa, herkässä, haikeassa ja kristillisessä Robin Hoodissa? Se, että "oikeamielinen" leijonakuningas Richard on ristiretkellä. Ristiretket eivät ole kivoja. Kuinka ollakaan, elokuvassa todetaan ohimennen, että kuningas on hullulla ristiretkellä, koska käärme hypnotisoi hänet. Käärme, tiedäthän.

Harva kaksoismerkitys jää huomaamatta kestokulutuksessa. Masokistisuuttani en kestokuluta. Disney suunnittelee tai suunnitteli käsitöidensä rakenteen harkitummin kuin muiden elokuviensa ilmeisestä syystä. Niinpä hahmot ovat välittömästi rakastettavia. Kerronta on tiivistä, iskevää. Vaikkapa sitä voisi kritisoida, että Leijonakuningas pikakelaa romanssinsa ohi yhdellä laululla, mutta asiaa voi ajatella niinkin, että yhdellä laululla elokuva luontevasti lisää itseensä romanttisen tason, joka väittääkseni tekee suuremman vaikutuksen, kuin useimmat kokoromanttiset elokuvat. Raina juhlii kiihkosovinismia salakavalasti, mutta kun taiteesta puhutaan, siitä lähdetään, että valittu näkökulma on ongelma vain silloin, kun jokin toinen näkökulma olisi mielenkiintoisempi, tai näkökulmaa käsitellään heikosti. Liikutu Simban paluusta - ymmärrä Pohjois-Koreaa! Äläkä vihaa sitä ihan oikeasti mukavaa sikaa, joka virkkoo hakuna matata, ongelma ratkesi.

3D-käännöstyö on yllättävän vakuuttavaa. Kyse ei ole litteiden kalvojen erottamisesta, vaan hahmoja on pyöristetty. Näppäriä 3D-hetkiä on useampia, kuin sekunteja, joina monimutkainen objekti vaikuttaa pullistuvan kuin kupla. Onnistuminen alleviivaa sen, miten loisteliasta on alkuperäinen kynänjälki: perspektiivivirheitä vilisevää huttua ei 3D:ksi käännetä, tämän opimme tapauksesta Muumi ja punainen pyrstötähti. Kuva- ja äänimaailman johdosta Leijonakuningas on mahdikas mestariteos. Moni tuhahtaa 3D:n olevan tarpeetonta kuin mustavalkoisen klassikon värittäminen. Niinhän se on. Eikä unohdeta, että 3D samentaa värejä. Muutaman Disneyn klassikon kaikilla mahdollisilla dubbauksilla kokeneena totean kuitenkin, että 3D on uusi vaihtoehto. Vaihtoehto, joka tuo klassikon isolle kankaalle. Kaikki rummut soikoon.


Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa