Ulkomaalaiset tulee ja vie meidän nais...työ...pelisarjat! Remedy löi pitkään ja hartaasti rakentamansa Max Payne -hahmon rahoiksi ja siirtyi seuraavaan traagiseen sankariin. Soihdun otti vastaan Rockstar Games, joka on työstänyt peliä monen studion yhteistyönä ja paukkuja säästämättä. Itse koin kylmiä väreitä jo alkuteksteissä, kun käsikirjoituksesta vastanneiden joukosta löytyi mm. Dan Houser.


Pidän Rockstarin tavasta tehdä pelejä, noin keskimäärin. Jos unohdetaan Manhuntin kaltaiset ylilyönnit, R*:n pelit ovat aina perustelleet yltiöpäisenkin väkivaltansa hyvin ja kertoneet tarinoita, joita olen halunnut kuunnella. Max Payne 3 kertoo tarinan sekin, joskus jopa turhan alleviivaten.




Max on klassinen antisankari. Yrittäessään tehdä hyvää muille hän tekee pahaa vähintään itselleen, ja passiivis-aggressiivisesti hän kostaa muidenkin pahat teot omalle keholleen. Menetettyään vaimonsa ja lapsensa ja myöhemmin uuden rakkautensa Max on keskittynyt tutkimaan empiirisesti, paljonko viinaa ja särkylääkkeitä pitää ottaa, ennen kuin kuolee. Tästä tilanteesta hänet värvätään - osin pakon kautta - yksityiseksi henkivartijaksi Etelä-Amerikkaan. Homma ei mene sielläkään putkeen. Koska pelin juoni on olennainen osa kokemusta, en spoilaa tämän enempää.

Ollakseen tällainen reboot pelisarjasta uudella studiolla, itse peli on melkoisen samanlainen. Tarkoituksena on edelleen edetä lineaarista polkua eteenpäin ja ampua pahikset käyttäen teatraalista Bullet Time -hidastusta, näyttäviä syöksyjä ja muita jippoja. Entiseen tapaan suuri paino on visuaalisuudella: vaikka sarjakuvavälinäytöksistä on luovuttu, peli käyttää runsaasti sommittelua, tekstejä ja värimuutoksia. Maxin päihteiden väärinkäyttö vinouttaa koko maailmaa, katsantokannasta riippuen joko tyylikkäästi tai häiritsevästi.


Huomattavaa on myös, että peli on oldskool-henkinen terveyspisteiden suhteen. Maxin kunto ei sanottavasti palaudu pelkällä odottelulla, vaan ainoastaan särkylääkkeitä popsimalla. Tässä tosin tehdään tietty myönnytys: kun pelaaja yrittää tarpeeksi monta kertaa uudelleen, hän saa hiljalleen checkpointilta mukaansa yhä enemmän pillereitä ja panoksia. Ominaisuus kumartaa vanhojen Maxien "säätyvän vaikeustason" suuntaan.



Peli tuli meille arvosteltavaksi PS3:lla. Vaikka raudalla alkaa olla jo ikää, ei se pelin ulkoasussa häiritsevästi näy. Koska maailma koostuu yhdestä putkesta kerrallaan, on grafiikkaan voitu panostaa runsaasti, ja se on kieltämättä näyttävää. Maisemat vaihtelevat, värimaailmat samoin, ja muitakin sävyjä nähdään kuin ruskeaa ja bloomia. Lataustauot on verhottu välinäytöksiin ja peli käyttää runsaasti myös takaumia. Kaiken kaikkiaan ulkoiset puitteet ovat kunnossa.

Ajoittain tosin tuntuu, että tarinankerronta ja visuaalisuus ajavat kaiken muun ohi. Juurikaan liioittelematta voi sanoa, että välinäytöksiä katsellaan muutaman ammutun rosvon välein. Pelaajaa talutetaan eteenpäin niin, ettei asiasta voi juuri erehtyä. Alkuperäisen Maxin ääni on miellyttävää kuunneltavaa, dialogi on ihan hyvin kirjoitettua - mielestäni runsas portugalin kieli lisää mainiosti sitä vaikutelmaa, että ollaan vieraassa maassa - mutta välillä kyllä ihan vain jauhetaan jauhamisen takia. Ärsyttävää on myös, että jos jää hetkeksikään tutkimaan paikkoja, saa kohta kuulla että hei kuule, nyt ei saa viivytellä yhtään!




Siitä huolimatta, että maahantuoja lähetti Pleikkariversion, päädyin ostamaan pelin Steamista ja pelaamaan sitä Windowsilla. Tämä johtuu etupäässä siitä, että räiskintäpelissä on mielestäni ihan mukavaa voida kokea onnistumisen kokemuksia ampuessaan kohti maalia. Tämä tuotti minulle suunnattomia vaikeuksia jopa pelin suosittelemalla "osittaisella automaattitähtäyksellä". Sain jatkuvasti pataani jo Medium-vaikeustasolla ja turhauduin jo pahan kerran.

Arvelin ensin, että osumattomuuteni johtuu ohjaimesta - ikivanhassa möhköpleikkarissani on SIXAXIS ajalta, jolloin värinä oli last-gen-ominaisuus. Liioitellun kevyt ohjain tuntuu käteen pöljältä. Kävin siis hakemassa kaupasta uuden DualShock 3:n, mutta se ei auttanut asiaa. Ennen kuin myönsin osaamattomuuteni, päätin sijoittaa muutaman kympin Windows-versioon, koska minua tavallaan kiinnosti pelin tarina. Tämä osoittautui oikeaksi päätökseksi. MP3 on PC:llä pelattuna jonkin verran paremman näköinen - tietysti - mutta ennen kaikkea huomattavasti mukavampaa pelattavaa. Sen sijaan että koin olevani jatkuvasti hukassa, sain hiirellä tähdättyä juuri sinne, minne oli tarkoitus. Rockstarin kolmiulotteiset GTA:t muuttuvat hiirellä pelattuna osin ylihelpoiksi, Max Payne 3 muuttuu lähinnä tyydyttäväksi. On mahdollista osua, tehdä näyttäviä loikkia ja hyökkäyksiä, siis nauttia pelistä sen sijaan, että taistelisi sen toimimatonta ohjausta vastaan. Vertailun vuoksi kuolin pelin ensimmäisen kolmanneksen aikana PC:llä ehkä yhteensä niin monta kertaa kuin PS3:lla ensimmäisessä kentässä.

Aivan kaikkia ongelmia alustan vaihto ei korjaa. Pelillä on raivostuttava tapa vaihtaa aseita cutscenen aikana niin, että aiemmin rynnäkkökiväärillä röpöttänyt pelaaja huomaakin ammuskelevansa taas peruspistoolilla. Akimbo-pistoolit tosin ovat edelleen mukana, mistä kiitos.




Minusta Max Payne on edelleen relevantti pelisankari, ja Max Payne 3 on pääosin relevantti peli. Nettiräiskinnät eivät minua innosta pätkän vertaa, joten arvostan tarinankerrontaa myös ammuskelupelissä. Olisin tosin ehkä arvostanut sitä myös ihan hiukan vähemmän tungettelevana. Max Paynet 1 ja 2 eivät olleet juoneltaan mitään Nobel-matskua, mutta viihdyttävää höttöä kuitenkin. MP3 on samanlainen kertomus, osin loppuun mietitympi mutta myös osin laskelmoidumpi. Ei tätä hävetä tarvitse näin suomalaisenakaan pelaajana, toistenkin käsissä Max sementoi edelleen asemaansa pelimaailman karuna jätkänä ja jatkoakin varmasti seuraa.

Testilaitteisto: Core i7-3770K 3,5 GHz, 16 Gt RAM, nVidia GeForce 560GTX-448, Windows 7 Home Premium 64-bit