Uncharted saa kunnian olla ensimmäinen pelisarja, jonka jo kolmannen osan arvostelen V2.fi:hin. Forza Motorsport ehti sekin jo pulauttaa kolmannen iteraationsa ulos tämän konsolisukupolven aikana, mutta Matti nappasi aikanaan kakkososan arvostelukappaleen ennen kuin ehdin väliin. Eikä siinä, UC sopii tähän hommaan hyvin, olenhan ollut Nathan Draken ystävä jo ykkösosasta alkaen.

Pari vuotta sitten kakkosessa paineltiin Marco Polon jalanjäljissä, mutta nyt palataan taas Nathanin alkuperäiseen tarinaan, eli siihen että hän on (ainakin omasta mielestään) Sir Francis Draken jälkeläinen. Episodi lähtee liikkeelle Nathanin kaulassa roikkuvasta sormuksesta, jota myös pääpahis Marlowe tavoittelee saadakseen käyttöönsä Draken jälkijättöisen koodinpurkulaitteen. Pienten takaumien jälkeen seuraa erittäin tuttua vihjeiden etsintää eri puolilta maapalloa, tiukan elokuvallisia tilanteita, runsaahkosti räiskintää ja pientä puzzleilua. Naughty Dog -tyyliin pelin tekninen toteutus on jälleen huimaavan hienoa.




Ensimmäinen tunti UC3:n parissa kului epäuskon vallassa. Ettehän te nyt vaan ole tehneet tästä aivan pelkkää napinpaineluhelvettiä? Tuntui kuin peli olisi vain yhtä liukuhihnaa, jossa pysyäkseen pelaajan piti lähinnä osoittaa olevansa hereillä painamalla nappia. Kiipeilyt seinillä ja juoksut sun muut hypyt oli rytmitetty niin, että jos et tajunnut heti mistä on kyse, oli luvassa kuolema, paiskaus edelliseen checkpointiin ja yritys uudelleen. Lähitaistelu toi mieleen lähinnä Ninja Bladen tyylisen Quick Time Event -lypsännän.

Onneksi tilanne parani kohtuullisen pian ja normaali Uncharted-toiminta jatkui. Pelin alkuvaiheen toiminnallisesti ja visuaalisesti upein jakso sijoittuu vanhaan rauniokartanoon, jossa koin ensimmäiset niistä Unchartedilta odottamistani OOH-hetkistä, kun grafiikka, äänimaailma ja pelitoiminta tiivistyivät suorastaan hekumalliseksi kokemukseksi. Ja jos malttaa olla kuuntelematta sitä, miten vihjeet ja muut pelihahmot yliselittävät puzzleja, saa niidenkin ratkaisemisesta pientä onnistumisen iloa.




Piti oikein vilkaista, mitä olen kritisoinut edellisissä osissa. Kakkososassa rutisin käsittämättömistä checkpointeista - se on nyt korjattu. Molemmissa esiosissa olen kritisoinut normaalitasollakin mielettömän kestäviä vihollisia - tästä kiitoksena mukana on nyt entistä kestävämpiä, joilta pitää ampua ensin kypärä päästä ja sitten vasta voi ampua itse päähän. Puoli lippaallista vartaloonhan nyt kestää kuka vaan.

Muuten Uncharted on miltei entisensä. UC2:n arvostelussa kiittelin sitä, että vaikka peli aivan selvästi etenee tiukkaa käsikirjoitusta myöten, pelaajalle jää vaikutelma siitä, että hän voi vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Valitettavasti kolmosessa näin ei aina ole. Vaikka alun umpitunnelin laittaisi tutorialin piikkiin, tulee välillä hetkiä jolloin tajuaa, että "jotain pahaa tapahtuu vasta, kun toimin näin, mutta minulla ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin toimia näin". Samaten Nathan välillä osaa kiipeillä ja välillä ei, riippuen ihan siitä mikä on juonen kannalta olennaista.

Lisäksi hieman häiritsevää oli se, että minun oli ajoittain vaikea ymmärtää Nathanin vaikuttimia pelin juonen edetessä. Yhdessä hetkessä voidaan päättää, että joo, tämä on kyllä huono ajatus, näin emme tee - mutta jo seuraavassa ollaan tekemässä juuri sitä. Sen, miten naurettavalla miesvoimalla Marlowe on liikkeellä Drakea vastassa, voi melkein jo ottaa komiikkana; samanlaisia pukumiehiä lappaa vastaan kymmeniä, satoja, tuhansia.




Tärkein kysymys on kuitenkin se, viihdyinkö pelin parissa? Kyllä viihdyin, kuten aiempienkin Unchartedien - mutta en ihan yhtä paljon. Jotenkin tuntuu kuin peliä tehdessä olisi tullut vähän kiire. Toimintaa on miltei hengästyttävän monissa eri paikoissa, räiskintää ja tiukkoja tilanteita riittää, nättiä mallinnusta myös, mutta homma alkoi jossain vaiheessa tuntua enenevässä määrin yhdentekevältä. Sama kaava toistui joka paikassa: mennään sinne, tutkitaan vähän aikaa, kas Marlowe onkin jo täällä, pew pew, paetaan jollain huikealla konstilla, paikka menee paskaksi. En odota videopelin juonelta mitään Kieslowskin väritrilogiaa, mutta tämä nyt oli jo rahtusen liiankin rautalankaa.

Oikoisuutta tasoittavat onneksi muutamat aivan huikeat kentät, joita en tässä spoilaa, sekä jokunen ihan tyydyttävän päätä raavituttava puzzle. Peli ei tahmaile, ei lataile pitkään eikä huonoile muutenkaan, ja mukana on myös co-op-tila sekä verkkomoninpeli; jälkimmäinen on aika päälleliimattu bonus elokuvallisessa seikkailupelissä, jossa räiskintä on vain sivuroolissa, mutta pidentää toki ostoksesta saatavaa iloa. Tarjolla on jälleen myös kohtuullisen laadukas suomenkielinen tekstitys.

Jos olet hankkinut PS3:n vasta täksi jouluksi, suosittelen pelaamaan ensin aiemmat Unchartedit, joihin kolmonen niveltyy luontevana jatkona. Jos taas pidit aiemmista osista, tämäkin on ostamisen arvoinen, mutta hartaana toiveena olisi vähän vähemmän kaavamaisuutta jatkossa - onhan turha kuvitella, että näin hyvin lypsävää lehmää trilogiaksi jätettäisiin.