Varmasti jokainen peliarvostelija voi joskus katsoa taaksepäin ja huomata, että on tullut antaneeksi alkuinnostuksessaan paljon pisteitä pelille, joka sitten vaipuikin nopeasti unholaan. Annoin kaksi vuotta sitten Batman: Arkham Asylumille 94 pistettä, enkä kadu sitä, sillä peli on edelleen yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Batman näytti sekä lisenssi-, supersankari- että toimintapeleille kaapin paikan syksyllä 2009 ja jatkoa on odotettu siitä asti. Arkham Cityssä lepakkomiehelle annetaan entistä enemmän tilaa mellestää.

Arkham Cityn tarina jatkuu jotakuinkin suoraan Asylumin jälkimainingeista. Vankilan johtana Quincy Sharp on keplotellut itsensä Hugo Strangen taustatuella Gotham Cityn pormestariksi ja perustanut sinne kokonaisen kaupunginosan, Arkham Cityn, rikollisten sijoituspaikaksi. Arkhamin sisällä käydään valtataistelua paikan herruudesta ja kärkiniminä ovat Kaksinaama ja Jokeri. Batman lähtee selvittämään mitä on tekeillä, mutta sotkeutuu Jokerin juoneen vähän liiankin omakohtaisesti (vaikkakaan ei omasta tahdostaan) ja monia rikollisia sekä muutamia yllättäviä mutkia sisältävä soppa on valmis.


Koska Arkham City on ympäristönä avoin, eikä kaikkia sivutehtäviä ole pakko tehdä, ontuu pelin tarina lievästi sen keskivaiheilla, ainakin jos sitä vertaa vahvatarinaiseen ja suoraviivaisempaan Arkham Asylumiin. Vaikka moni asia ratkeaa matkan varrella, monia jätetään myös hieman hämärän peittoon, tai niistä vain vihjaillaan. Tämä, kaiken muun ohella, saa syntymään liki pakottavan tarpeen nähdä ja kokea peli loppuun asti - ja se on sen arvoista. Rocksteady saa bat-koukun pitämään otteessaan kepeästi parikymmentä tuntia (eikä sittenkään läheskään kaikkea ole koluttu) ja jäljelle jäävät vihjeet saavat jo odottamaan seuraavaa Bat-peliä.



Avoimuus tuo tarinan notkahtamisen lisäksi mukanaan sekä hyviä, että huonoja puolia. Arkham Cityssä on paljon nähtävää, kuultavaa ja koluttavaa, mutta ainakin aluksi sai pomppia koko ajan karttanäkymässä, jotta tiesi, mihin päin suunnata seuraavaksi. Bat-signaali toki auttaa, sitten kun sen saa näköpiiriinsä. Paikasta toiseen siirtyminen ei myöskään ole aina kovin sujuvaa bat-köyden ja viitalla liitelyn kanssa vaan väkisinkin välillä tipahtaa tahtomattaan kadulle tallustelemaan. Kissanaisen Hämähäkkimiesmäinen eteneminen ruoskan kanssa toimii jopa sujuvammin, mutta suunnasta on taas vaikeampi pitää huolta.

Batmanin tekemiset kutoutuvat enimmäkseen mukavasti juoneen, mutta elokuvamaisen tunnelman särkevät aina välillä “liian pelimäiset” tehtävät... Miksi noita kytkimiä on juuri kolme? Miksi tuosta ei pääsekään, vaikka juuri pääsin samanlaisesta paikasta? Miksei liki supersankarikyvyillä varustettu mestarietsivä muka huomaa tuollaista ja tällaista asiaa ilman, että tarvitsee ensin käydä tuolla? Toki useimmat epäloogisuudet voi selittää sillä, ettei Lepiksen maailma ole totta, mutta näennäisen realismin rikkoutuminen muuten niin hiotussa kokonaisuudessa pistää välillä aivoon.


Ensimmäisen pelin tunnelmallisimpia ja vaikuttavimpia kohtia olivat hallusinaatiomaiset Scarecrow-osiot. Monta tunnelmallista hetkeä on Arkham Cityssä muutenkin, mutta selvästi Linnunpelätin painajaisille vastineeksi on otettu - enkä nyt spoilaa liikaa, sillä miehen mukana olo oli tiedossa - Ra’s Al Ghulin demonikokeet. Niiden sisällöstä en tässä kerro, mutta yhtä suurta vaikutusta ne eivät tehneet. Kylmänväreitä herättävin kohtaus onkin säästetty nyt loppuun.



Yksi ykkös-Arkhamin vahvuuksista oli mätkintä, eikä se ole huonontunut kaupunkiin siirryttäessä. Liikkeitä on luonnollisesti lisää ja nyrkkirytäkät soljuvat entistä luontevammin ja monipuolisemmin vastustajasta toiseen. Monia bättiksen apulaitteista voi hyödyntää myös kesken taistelun, sillä niille on annettu oma pikatulinäppäin, mikä takaa myös sen, ettei taistelun tahti katkea. Varsin tyydyttävää on suorittaa beatdown-liike, jolloin Batman viittahämäyksen jälkeen iskee vihollisen rintapanssariin sarjan napakoita iskuja: paf-paf-paf-pa-pa-pa-pa-pa-pa-paf-kaBOOM! Pahikset käyttäytyvät myös yllättävän järkevästi, kun vaikkapa yksi heistä katoaa vartiopaikaltaan.

Pelasin Arkham Cityä sekä normaalilla, että helpoimmalla vaikeustasolla ja totean tässä kaikille: älkää pelatko helpoimmalla! Pari tuntia Easylla pelattuani olin jo päässyt samaan paikkaan, mihin normaalilla tasolla kuudessa-seitsemässä tunnissa, eikä pelissä ollut mitään haastetta. Vaikeustason noston myötä jokainen taistelu, jossa vihollisilla on tuliaseita, muuttuu strategiseksi ja nostaa pelin tunnelman toiseen ulottuvuuteen. Käytännössä usean asemiehen ryppäät pitää hoidella Batmanin laitteita hyväksi käyttäen yksi pahis kerrallaan, eikä ramboilulle ole sijaa, vaikka kuinka olisi hankkinut panssareihinsa lisätehoja. Helpoimmalla tasolla jokaiseen taisteluun voi loikata ampumisesta huolestumatta.


Heti pelin alkupuolella Batmanin super-etsiväkykyjä käytetään tarkka-ampujan luodin lentoradan määrittelyyn. Valitettavasti tämän jälkeen sitä ei montaa kertaa hyödynnetäkään ja tässä näkisin vielä Rocksteadylla parantamisen varaa. Hankalammat puzzlet ovat harvinaista herkkua, eikä oivaltamisen iloa synny kuin oikeastaan yhdessä kohtaa. 90 prosenttia ajasta etsivänäköä käytetään jälleen vihollisten liikkeiden havainnointtin seinien läpi - mikä kyllä sekin on hyödyllistä.



Ottaen huomioon, että kyseessä on avoimen maailman peli, ovat Arkhamista löytyvät maisemat ja yksityiskohdat vakuuttavia. Rocksteady on viritellyt Unreal Engine 3:a tavalla, joka tekee varmasti Epic Gamesinkin paikoittain kateelliseksi. Kovin suuria kauneusvirheitä ei tule missään kohtaa vastaan ja tärkeimmät hahmot on tietenkin mallinnettu komeasti, pienenä yksityiskohtana batpukukin saa matkan varrella siipeensä.

Arkham Asylumin arviossa kehuin jo Mark Hamillin huikeaa suoritusta Jokerina, mutta paikoittain se kalpenee miehen äänijännebravuureille uudessa pelissä. Tällä kertaa myös Batmanin ääni on tehtäviensä tasalla, eikä vaikuta enää niin elottomalta jäppiseltä kuin aiemmin. Kaikkiin vähänkin isompiin rooleihin (mm. Mr. Freeze ja Pingviini vakuuttavat) on saatu osaavia tekijöitä mm. Batman-animaatiosarjan puolelta ja peruspahiksetkin jutustelevat kadulla niitä sun näitä varsin uskottavasti. Musiikki jää kaiken taustalla vähän mitäänsanomattomaksi, ainoastaan taisteluissa se lisää adrenaliinin tuotantoa sankarifiiliksellään.


Vaikka pelissä on vain yksinpeli, ei moninpelattavaa jää kaipaamaan, sillä bat-levy on tungettu niin täyteen bat-tavaraa, kuin varmaankin on bat-mahdollista. Pääjuonen lisäksi on tietenkin sivutehtäviä, AR-harjoituksia sekä Arvuuttaja on taas ripotellut kerättäviään, joita on yli 400 ja joihin ei aina pääsekään kovin helposti käsiksi, ympäriinsä ja niiden myötä aukeaa kaikenmoista katseltavaa pelitaiteesta hahmopatsaisiin. Aina uuden bat-universumin hahmon tullessa vastaan siitä saa luettavakseen infopläjäyksen. Lisäksi on vielä Kissanaisen tehtävät, Kissanaisen omat arvuuttajapalkinnot, haastetilat, läpäisyn jälkeen aukeava New Game Plus ja niin bat-edelleen.

Ensimmäisen pelin ystävät eivät tule pettymään jatko-osaan, jolla oli melkoinen rima ylitettävänään. En kadu kaksi vuotta sitten Arkham Asylumille antamiani pisteitä - enkä usko, että kahden vuoden päästä katsoessani tätä arvostelua, kadun näitäkään. Batman: Arkham City ansaitsee sille antamani pistemäärän ja asettaa toimintaseikkailuille uuden rajapyykin, johon muiden pitää tähdätä. Deus Ex on omissa kirjoissani päässyt tänä vuonna toistaiseksi lähimmäksi ja seuraava yrittäjä, Uncharted 3, on jo nurkan takana.