Wiille ei ole pelejä! Kaikki mielenkiintoisimmat pelit ilmestyvät vain Japanissa ja Amerikoissa! Aina meitä eurooppalaisia hyljeksitään! Onneksi meille Jumalan selän takana asuville saapui nyt Xenoblade Chronicles, joka lupaa tyydyttää JRPG-kansan haluja ainakin satojen tuntien ajan. Arvostelijan päätä eivät korista kissankorvat eikä kirjoituspöydän laatikkoa ole kynäilty täyteen eroottista Final Fantasy -fanficia, joten japanilaisten käsitykset roolipeleistä ovat aina vaikeita paloja arvioitavaksi. Aikaisemmin Playstation 2:lla nähdyn Xenosaga–sarjan uusimman osan ympärille on muodostunut kuiskutusta ja hypeä, joten haasteeseen on kuitenkin pakko tarttua. Teitä on nyt varoitettu – muutamaa erikoistapausta lukuun ottamatta kierrän JRPG:t kaukaa.




Xenobladessa ihmiset eivät asuta pyöreää palloa, vaan maailma koostuu kahdesta paikoilleen hyytyneestä jättiläisestä; toisiaan vastaan kamppailleista Bionisista ja Mechonisista. Bionis antaa kodin isosilmäisille ihmisille sekä pienille söpöpalleroille, Noponeille. Vuosi takaperin ihmiset voittivat taistelun Mechonis-titaania asuttavia koneita vastaan. Nyt ne ovat palanneet häijympinä ja kestävämpinä kuin koskaan. Teinipoika Shulkin vastuulle jää Monado, futuristinen mahtimela, joka on ainoa robotit tehokkaasti niittävä miekka koko universumissa. Maailmaa pelastava teinijoukko - check. Parimetriset miekat – kyllä. Isosilmäiset animehahmot – jep. Mechat – paikalla. Mainitsinko jo pelin tulevan Japanista?

Vaikka hahmot ja kerronta noudattavat JRPG-raamattua lähes sanasta sanaan, alkaa juoni pidemmälle päästessään kiinnostaa pessimistiäkin. Metallin leikkaaminen ei jää miekan ainoaksi voimaksi, vaan onnistuupa siltä myös esimerkiksi ennustaminen. Epämääräiset väläykset tulevaisuudesta auttavat välttämään fataaleja iskuja, pelastamaan ystäviä ja johdattelemaan sankarin oikealle reitille. Tarina polkaistaan hitaanlaisesti käyntiin – parin ensimmäisen tunnin jälkeen lusikan nurkkaan heittää lyhimpään minihameeseen ja tiukimpaan toppiin pukeutunut umpiturha sivuhenkilö, jotta Shulkilla ja Reynillä on riittävästi kostonhimoa tuhota metallikasvoinen mecha, jonka panssariin miekka ei pure. Kostoretkestä kehkeytyy Jari Tapani Peltosta lainatakseni eteenpäinkävelyelokuva - tai siis peli - jossa kohtauksesta toiseen punainen lanka on Monadon voimat. Sopivin väliajoin avautuu miekasta uusia puolia, jotka vaikuttavat sekä tarinaan että taktiikoihin.




Xenoblade lainailee enemmän kuin vähän tyylistään nettiropeilta. Juonta tyrkitään eteenpäin hyvin lineaarisesti, mutta maailma on jaoteltu isohkoihin eritasoisille hahmoille suunnattuihin alueisiin. Kovin suurta vapautta ei ole, sillä myöhemmille alueille ei voi sompailla etenemättä samalla juonessa. Tarinan ohella on sadoittain vapaaehtoista keräilyä ja sivutehtäviä, joita tehdessä kokemustasot ropisevat juonen helpottamiseksi. Sivutehtävät ovatkin pelin suurimpia murheita. Kun tehtävälokiin kertyy kymmeniä grindaustehtäviä tyyliin "Monster quest 3 part 2" ja "Material quest 5", voi jo sielunsa silmin nähdä koodaajien tehtävägeneraattorin. Tarinat sivutehtävien takana ovat väkisin väännettyjä tekosyitä jahdata taas kourallinen elukoita kumoon. Eräs Nopon muun muassa tahtoo teloittaa jättiläisperheen, koska yksi tallasi hänen päälleen eikä pyytänyt anteeksi.

Pohjimmiltaan ihminen nauttii, kun vahingon määrästä kertova numero kasvaa ja kokemusmittarit täyttävät, joten alkukantaisia viettejä hellivä grindaaminen on toisinaan suorastaan miellyttävää. Hahmonkehitys on yksinkertaistettu päätöksiin parannettavista taidoista ja varusteisiin liimattavista timanteista, mutta valinnanvaraa on riittävästi ylläpitämään kiinnostusta. Maisemat ovat jylhiä ja parhaimmillaan Wiin mittapuulla näyttäviä, joskin erityisesti viidakkoa vaivaa aivan uskomattoman ruma objektien ilmestyminen tyhjästä. Xenoblade on outo sekoitus upeaa ja susirumaa. Wiin 480p-resoluutio ja tehot eivät selvästikään aivan riitä siihen kaikkeen, mitä graafikot ovat halunneet esittää. Entistä sarjakuvamaisempi lähestymistapa olisi ollut kiehtovampi vaihtoehto. Nyt yritelmä on selvästi realistiseen ja yksityiskohtaiseen päin, mutta sen rikkoo laitteiston tehottomuus - sekä tietysti japanilaisten outo mielihalu vaatettaa hahmonsa klovneiksi ja aseistaa heidät juustohöylää muistuttavilla vimpaimilla.




Onneksi taistelu toimii mielekkäästi, vaikka Wiimotella ja nunchukilla pelatessa kamera vikuroi koko ajan. Taistelut on sidottu peliin luontevasti, eikä tarvetta erillisille taisteluruuduille ole. Reaaliaikaisissa kärhämissä sohii maksimissaan kolme, joista pelaaja ohjaa yhtä. Perusiskut hoituvat automaattisesti. Erikoistaidot eivät tarvitse taikavoimaa, mutta niitä jäähdytellään ennen uusiokäyttöä. Quick time event -napeilla kerätään taistelutarmoa, jolla nostetaan kaatuneita tai laukaistaan tuhoisa ketjuisku. Monadolla on liuta omia taitoja erilaisiin vihollisiin tai puolustuksiin. Tulevaisuuden ennustaminen on luontevana myös kamppailuissa, kun ennen kuolettavaa iskua saa useiden sekuntien varoitusajan, jolloin tulevaisuuttaan ehtii muuttamaan. Mutta ne taisteluäänet... taivas varjelkoon. Jokaisen iskun nimi pitää huutaa ja taistelukarjaisut kiekaistaan sietämättömän lujaa. Maista miekkaanii! Et pärjää minulle! HNGGGHYÄÄÄRGH! Yhden taistelun aikana huudettavat SADAT herjat peittävät alleen muut äänet ja ovat syy, jonka vuoksi pelasin äänenvoimakkuus minimissä.

Kovaäänisimmät tipauttaisi ryhmästään mieluusti pois, mutta tehokkaan joukkoueen koostamiseksi nojautuu miltei automaagisesti nettiroolipelien pyhään kolminaisuuteen eli tankkiin, parantajaan sekä tappajaan. Taistelutrioon kaivattaisiin vielä neljäs, varsinkin kun Monadoa kanniskeleva Shulk varaa käytännössä automaattisesti yhden paikan. Matkan aikana mukaan tarttuva sekalainen jengi jää ikävästi taka-alalle. Tekoäly hoitaa asiansa suurimmaksi osaksi osaavasti, mutta Xenobladesta jää vahva fiilis, että olisin wowittamassa omalla privaattipalvelimellani ilman pelikavereita. Vaikka tarina on luonnollisesti suunnattu yhdelle pelaajalle, on avara maailma kuitenkin niin kauttaaltaan täynnä mörpeistä kopioituja ominaisuuksia, että seikkailu maistuisi makoisammalta useamman pelaajan voimin.

Onhan se myönnettävä, että toistostaan ja ongelmistaan huolimatta mielellään viihdyin ainakin ne muutamat kymmenet tunnit, jotka kokopäiväisenä opiskelijana ehdin peliin upottaa. Tarina kiehtoo erityisesti maailmansa vuoksi, vaikka kerrontaa vaivaakin kaiken vääntäminen rautalangasta, Narutomaiset flashbackit sekä turhan monta huonolla tavalla yllätyksellistä juonikäännettä. Xenoblade Chronicles on varmasti hyväksyttävä syy kaivaa Wii pölykerroksen alta, jos perinteitä kunnioittava JRPG iskee. Erinomaisesti se ei suoriudu oikein millään osa-alueella, enkä vieläkään pysty genren hienoutta ymmärtämään. Hämmentävää, sillä pikavilkaisu kertoo muiden suomalaismedioiden pisteyttäneen pelin parhaaseen A-luokkaan.