Puolalaisen CD Projektin The Witcher on jonkin sortin klassikko. Aidosti aikuisille, tai ainakin kypsille ja kärsivällisille pelaajille suunnattu käsikirjoitus ja maailma olivat ainutlaatuisia. Tekniseltä toteutukseltaan sarjan ensimmäisellä osalla ei kuitenkaan ollut mitään asiaa AAA-luokkaan. Itseltäni jäikin touhu molemmilla kahdesta yrityksestäni kesken noin puolimatkaan, kun taistelut tuntuivat tylsältä rytmipeliltä ja pelimoottori oli monin tavoin kankea. Kesken jättäminen jäi molemmilla kerroilla harmittamaan, sillä tarinassa ja maailmassa oli aitoa vetoa, sellaista johon omalla kohdallani vain Mass Effectit ja Falloutit ovat pystyneet. Niinpä odotukseni jatko-osan suhteen olivatkin korkealla, varsinkin kun taistelun luvattiin olevan kokonaan uusiksi mietitty ja teknisen toteutuksen muutenkin kohdallaan. Miten sitten kävikään? Vastaus pelin aikuismaisessa hengessä: Melko helvetin hyvin.




The Witcherin maailma oli ja on kehno paikka elää. Sankaruuden ja antisankaruuden välissä vaeltelevan Geraltin seikkailut ovat täynnä sodan runtelemia maisemia, toisiaan vastaan juonittelevia kuninkaita ja järjestöjä sekä rasismin ja muiden jännitteiden hallitsemia asumuksia. Tontut, haltiat ja ihmiset tulevat toimeen kirveellä, jos silläkään. Paljaasta pinnasta tai kirosanoista ei ole pulaa. Tälläiseen maailmaan olisi todella helppo istuttaa perinteisen puhtoinen sankari, mutta CD Projekt pysyy melko uskollisena lähdemateriaalilleen, eli puolalaisen Andrzej Sapkowskin kirjoille. Geraltille tarjoillaan jatkuvasti päätöksiä, joissa oikeaa tai oikeudenmukaista vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ole tarjoilla. Välillä hahmo tekee päätöksen itsekseen, mutta avainkohdissa pelaaja pääsee valitsemaan huonoista vaihtoehdoista itselleen mieluisan - tai vähiten vastenmielisen.

The Witcher 2:n voi aidosti sanoa olevan suunnattu pelaajille, jotka eivät tahdo kaikkea hopeatarjottimella. Juoni on suhteellisen mutkikas ja sisältää ison määrän relevantteja hahmoja, joilla kaikilla on enemmän tai vähemmän painavaa sanottavaa. Vain harvat pelin hahmoista tai järjestöistä ovat pelkästään sitä mitä ensin vaikuttavat olevan, tai yksiselitteisesti hyviä tai pahoja. The Witcherin maailmassa on vain harmaan sävyjä, ja lähes kaikki valehtelevat, jotkut vain paremmista syistä kuin toiset. Usein tärkeimmät pelaajan tekemät ratkaisut kysyvätkin yksinkertaistettuna pelaajalta, että kenen versioon totuudesta hän uskoo, jos kenenkään.

Jos kaikesta tapahtuneesta tahtoo olla perillä, joutuu dialogia seuraamaan ihan aidosti ajatuksella. Tukena on onneksi loki, josta ilmenee mitä tehtävissä on siihen mennessä tapahtunut, ja myös hahmojen taustoja saa kerrata niin tahtoessaan. Tarina on kokonaisuudessaan melko eeppistä kamaa - siis kuninkaiden, valtakuntien ja lohikäärmeiden koko maailmaa ravisuttavaa vääntöä vallasta, mutta eeppisyyttä ei korosteta paatoksella, eikä pelaajalle tarjoilla helppoja hyvä/paha-akselin valintoja niiden tärkeimpienkään päätösten kohdalla. Toisin kuin monissa kilpailijoiden roolipeleissä, päätökset eivät ole vain näennäisiä, vaan niillä on myös aidosti vaikutusta pelin sisältöön, joka antaa luonnollisesti reilusti uudelleenpeluuarvoa.




Kuten luvattua, taistelujärjestelmä on pistetty kokonaan uusiksi. Ruudulla näkyvän ikonin tuijottamisesta ja hiiren rytmikkäästä naputtelusta on siirretty dynaamisempaan, vahvasti liikkumiseen panostavaan taisteluun. Meno on oikeastaan lähempänä vaikka Batman: Arkham Asylymin hektistä mättöä kuin perinteistä roolipelinoppailua. Geraltin käytössä on nopeat tai raskaat iskut miekalla, kuperkeikka, torjunta ja läjä loitsuja. Kuhunkin vastustajatyyppiin toimii parhaiten jokin tietty kikka, mutta pääasiallisesti pelissä pärjää nopeilla hyökkäyssarjoilla, joiden päätteeksi paetaan vastustajan hyökkäyksen alta ja valmistaututaan seuraavaan iskuun. Loitsuista löytyy muun muassa tulta, ansoja ja suoja, joista viimeinen on varsinkin pelin alkumetreillä aivan korvaamaton.

Kokonaisuudessaan Geraltin ohjastaminen toimii ihan hyvin, mutta ei ole loisteliasta. Kulmissa jumittaminen ja muut hahmot liikkuvuuteen liittyvät ongelmat nostavat tasaisin välein päätään, kuten ne perinteiset kameramurheetkin. Mättäminen on hektistä ja hetkittäin oikein hauskaakin puuhaa, mutta pian huomasin käyttäväni melkein koko ajan samoja, toimivaksi todettuja temppuja. Omassa tapauksessani tämä tarkoitti lähinnä suojataikaa ja ympäriinsä loikkimista, hyökäten vastustajien selkään tilaisuuden avautuessa. Lisäarvoa taistelulle antaa se, että kaikkiin taitopuihin eivät pisteet riitä mitenkään - seuraavalla pelikerralla voi hahmostaan tehdä eri osa-alueita taistelusta painottavan.

Allekirjoittaneelle kerääntyi pelin alkupuolella, erityisesti pomotaisteluissa, enemmän kuolemia kuin muissa yksinpelattavissa roolipeleissä yhteensä viimeiseen vuoteen. Pelin edetessä kerätyt varusteet, juomat ja kolmeen eri taitopuuhun (miekkailu, taiat, alkemia) sijoitetut taitopisteet kuitenkin auttavat kiroilevaa pelaajaa hädässä, ja pelin vaikeustaso kokikin melkoisen romahduksen loppua kohden. Tämä on sääli, sillä hieman helpompi, tai ainakin enemmän pelaajaa kädestä kiinni -tyyliin opastava alkupuolisko yhdistettynä astettava haastavampaan menoon loppua kohden olisi tehnyt koko kokemuksesta sujuvamman. Monet alkupuolen kuolemista olivat kieltämättä kiinni omien taitojen puutteista, mutta peli ei juuri tarjoile mahdollisuuksia väkivaltatanssin opetteluun ennen kuolettavia tositilanteita.




The Witcher 2 on todella komea peli. Heikommalla myllyllä laadusta joutuu tietenkin tinkimään, mutta suht virkeä i7-860 @ 3.2Ghz/8Gt/GTX560ti/peli SSD-levyllä -kokoonpanoni pyöritti peliä telkusta sujuvasti high-asetuksilla 1080p:nä. Muutenkin aika uskottavaa maailmaa tukevat todella hyvin tunnelmalliset ja huolella laaditut sijainnit, joissa noituri pohtii ja lätkii. Jo ensimmäinen kaupunki pelissä jäi muistiini yhtenä hienoimmista sijainneista mitä peleissä on vastaan tullut, ja siihen vaaditaan, kutsukaa grafiikkahuoraksi jos tahdotte, loistavien hahmojen ja arkkitehtuurin lisäksi nykypäivänä hieno visuaalinen ilme, jota ensimmäisessä osassa oli hyvin rajatusti tarjoilla.

Juuri ja juuri minimivaatimukset täyttävällä mopolla kannattaa ostosta harkita useamman kerran, sen verran valitusta on ilmeestä ja ruudunpäivityksestä heikommilla kokoonpanoilla nettikeskusteluissa silmiini osunut. Myös äänet toimivat hyvin, musiikki on laadukasta ja verrattuna ensimmäiseen peliin ääninäyttelyn taso on noussut selkeästi. Jo julkistettu konsoliversio oli itsestään selvä jo siinä vaiheessa, kun totesin padiohjauksen toimivaksi, ja UI:n selkeästi myös padeja varten suunnitelluksi.

Ihan puhtain paperin en peliä voi päästää muutenkaan kuin taistelun osalta. Ykkönen oli mieleenpainuva erityisesti persoonallisten hahmojensa vuoksi, ja jatko-osa ei pääse tässä aivan samalle tasolle. Etsivät hassuissa hatuissa ja neurootikkovelhot eivät ole yhtä keskeisessä osassa kuin viimeksi, ja vastaan astelee pääasiassa astetta vakavammin otettavaa ja totista porukkaa. Tämä toki istuu pelin yleisilmeeseen, mutta pienet väriläiskät sopivat mielestäni ensimmäisessä osassa kuvaan loistavasti. Suurin kauneusvirhe löytyy kuitenkin pelin suurimmasta vahvuudesta, eli tarinasta: Valtaosan pelin kestosta esitetään kysymyksiä ja rakennetaan tunnelmaa, ja sitten kun solmuja aletaan avata, ne ovatkin auki niiltä osin kuin ovat aukeamassa hetkessä, ja ruudulla komeilevat lopputekstit. Yli 20 tuntia pelattavaa tarjonneesta pelistä on vaikea sanoa, että se oli liian lyhyt, mutta viimeiset muutamat tunnit pelistä olisi pitänyt venyttää hieman pidempään muotoon, nyt päätös tuli vastaan hieman kuin läpsäisy kasvoille.

Roolipelien, siis sellaisten ihan aitojen roolipelien joissa keskustellaan lähes yhtä paljon kuin taistellaan, ystäville suosittelen The Witcher 2:sta varauksettomasti. Muille hieman kankea taistelu, hidastempoinen juonittelu ja politikointi sekä negatiivinen näkemys elämästä tonttumaailmassa voivat olla ongelmia. The Witcher 2 on loistava peli, mutta se on myös hyvin omanlaisensa, haastava peli. Rakastajia Geraltin edesottamuksille löytyy, ja ne fanit sarja ansaitsee, mutta monelle kokemus voi olla monellakin tapaa peliviihteeksi liian raskas.